Vaarallisilla Teillä

12. Daniel

Katson sylissäni nukkuvaa Vilaa ja  lämpö leviää sisälleni huolimatta kylmästä ulkoilmasta. Tyttö tuhisee suloisesti unissaan ja painautuu tiiviimmin kehoani vasten. Se saa ilon väristyksen kulkemaan lävitseni. Hänellä on varmasti ollut rankka päivä.

Rehellisesti sanottuna minunkin päiväni on ollut hemmetin stressaava, ja olen vain kiitollinen, kun tyttö on viimein lähelläni ja turvassa. Viimein voin rentoutua. Vannon itselleni, etten enää ikinä antaisi kenenkään satuttaa Vilaa. Vastedes aijon pitää hänestä parempaa huolta, ja jos kukaan ikinä yrittäisi koskea tyttöön, hän saisi katua pahemman kerran.

Kiedon käteni tiukemmin Vilan ympärille kuin suojellen häntä. Oikeastaan minä olen se, keneltä tyttöä kuuluisi suojella, mutta en halua myöntää sitä itselleni. Välitän silti hänen turvallisuudestaan, vaikka elänkin tässä synkässä maailmassa. Enkä todellakaan halua menettää häntä - en taas.

Syyllisyys täyttää mieleni, kun katselen tytön viattomia kasvoja. Hän nukkuu rahallisesti olkaani vasten, tuulen ja sateen pöllyttäessä lempeästi hänen kaunista ruskeaa tukkaansa. Ei hänen kuuluisi luottaa minuun noin, minähän tämän aiheutin hänelle. Pyyhin varovasti hänen poskiltaan jo kuivuneet kyynelet tietäen, että jokainen niistä on minun aikaan saama. Tunnen omatunnon piston sisälläni.

Vila ei olisi ansainnut tätä. Minun ei olisi alunperinkään pitänyt vetää häntä tähän julmaan rikollisuuteen mukaan. Hän ansaitsisi hyvän, normaalin elämän perheensä ja ystäviensä kanssa. Hänen suurin huolenaiheensa kuuluisi olla lukio ja opinnot.

En kestä ajatusta, että oma mafiani on evännyt häneltä tämän mahdollisuuden. Mahdollisuuden oikeasti hyvään elämään. Voin syyttää siitä ainoastaan itseäni ja elämäni julmaa arpakuutiota. Että pitikin sattua juuri näin. Samalla olen myös iloinen siitä, että tapasin hänet. Kun vain olisi vaihtoehtoja... Ainoa mitä voin tehdä, on vain koettaa saada hänen olonsa mahdollisimman mukavaksi. Ja samaan aikaan pyörittää tätä helvetin mafiaa...

Painan pääni Vilan kosteisiin hiuksiin tuntien niiden pehmeyden poskeani vasten. Hän on niin suloinen nukkuessaan... Katselen hänen kauniita kasvojaan. En todellakaan ansaitsisi häntä.

Syyllisyys ja ahdistus kietoutuvat sisälläni ikäväksi möykyksi ja yritän ajatella mitä tahansa muuta kuin Vilaa. Vajoan omaan tyhjyyteeni ja kuuntelen hetken yön hiljaisia ääniä. Tuuli kuiskailee puiden latvoissa ja satunnaisia autoja ajaa piilopaikkamme ohitse jossain kaukaisuudessa. Täällä on todella hiljaista.

Siinä hetkessä kadun joka ikistä asiaa, jota olen hänelle tehnyt. En ole häntä suoraan satuttanut, mutta henkisesti uskon, että hän on palasina. Ja sekin on syytäni, niinkuin kaikki paha täällä maan ja taivaan välillä. Tietysti.

Suljen silmäni hetkeksi ja suustani pääsee pitkä huokaus. Tunnen Vilasta huokuvan lämmön itseäni vasten ja hengitän hänen ihanaa tuoksuaan. Voisinpa vain olla tässä hetkessä ikuisuuden. Minun tuurillani se ei tietenkään ole mahdollista. Onni ei ole koskaan ollut suopea kohdallani, ja luovutin turhien toiveiden suhteen jo ajat sitten. Mistään en voi vain nauttia, vittu.

Miksi kaiken elämässäni täytyy olla näin mutkikasta? Välillä mietin, mitä edes teen täällä enää. Voisin vain kuolla pois. Maailma olisi parempi paikka ilman minua, uskokaa tai älkää... Silti tämä kaikki ottaa päähän.

Olen vasta yhdeksäntoista, ja minun täytyy helvetti yksin kantaa vastuuta tästä kaikesta. Kiitos Lucaksen ja sen epäonnistuneen keikan, missä kaikki meni pieleen... Tungen ikävät muistot mieleni perimmäiseen nurkkaan. En halua miettiä niitä nyt. En ehkä koskaan.

Minulla on ikään kuin oma lokero huonoille muistoilleni, joita en halua puida. Niihin kuuluu muun muassa autokolari, jossa vanhempani kuolivat ollessani vasta 15-vuotias ja oikeastaan kaikki tämä paska sen jälkeen.