Vaarallisilla Teillä

17.

Kosketan varovasti huuliani. Tunnen niissä yhä Danielin huulten pehmeän kosketuksen ja näen hänen tummien silmiensä syvän, vakavan katseen edelleen silmissäni, vaikka hän on jo poistunut huoneesta. Istun nyt yksin sängyllä tuijottaen seinää kuin mikäkin hölmö.

Minun on vaikea kunnolla käsittää, mitä juuri tapahtui. Me todella suutelimme. Jopa kahdesti. En edes tiennyt, että hänellä oli tunteita minua kohtaan. Puhumattakaan siitä, että minulla oli häntä kohtaan tunteita - ennen kuin nyt. Suudelma oli kuitenkin tullut niin luontevasti, kuin yhteisestä käskystä. Siinä hetkessä se oli vain tuntunut oikealta, eikä kumpikaan ollut kyseenalaistanut sitä, vaikka koko tilanne oli ollut kaikin mahdollisin tavoin täysin järjenvastainen.

Ravistelen ajatukseni selviksi, vaikka olenkin yhä hieman pyörryksissä. Nic varmaan käskisi minun levätä, mutta en todellakaan aio jäädä makoilemaan tähän tunkkaiseen huoneeseen omien ajatusteni kanssa. Älä edes uneksi.

Poistuessaan huoneesta Daniel sanoi menevänsä puhumaan "työasioista" Mikaelin kanssa. Mitä ne sitten ikinä ovatkaan. Kehoni tuntui hieman pettyvän, kun jouduin päästämään hänestä irti. Toisaalta, mitä edes kuvittelin? Että olisimme voineet jäädä tänne loppupäiväksi vain suutelemaan? Sekään ei kyllä kuulosta ollenkaan pahalta...

Naurahdan hölmöille ajatuksilleni ja väännän itseni viimein ylös sängystä. Jalkani tuntuvat hieman huterilta, mutta luultavasti se johtuu vain ylipitkään nukkumisesta. Hiivin huoneen ovelle ja työnnän sen varovasti auki.

Aulan toisella puolella, vastapäätä minua näen Danielin istuvan pienessä, olohuoneen tapaisessa toimistotilassa selin minuun. Hän keskustelee vakavalla äänensävyllä jostakin Mikaelin kanssa, eikä heti näe minua. Mikael sen sijaan näkee, ja kääntää arvioivan katseensa saman tien minuun. Nyt Danielkin kääntyy yllättyneenä minuun päin. Tunnen oloni heti epämukavaksi, aivan kuin olisin keskeyttänyt jonkun tärkeänkin "työkeskustelun". Varmaan olenkin, eikä se noiden miesten ilmeistä päätellen ollut mikään mukava rupattelu tuokio. Mistäköhän he edes keskustelevat? Olisin halunnut kovasti tietää, mutta puhe loppui sillä silmän räpäyksellä, kun minut äkättiin.

"Vila", Daniel sanoo äkkiä ja hätkähdän hänen kylmää äänensävyään. Miten hänen olemuksensa on noin äkkiä muuttunut rennosta täysin vakavaksi? Keskustelu Mikaelin kanssa ei selvästikään ollut vaikuttanut miehen mielialaan positiivisesti: hänen kasvoillaan on jäätävä ilme, eikä äskeisestä hetkestämme tunnu olevan enää mitään jäljellä. Aivan kuin suudelmaa ei ikinä olisi ollutkaan. Ehkä se olikin hänelle pelkkä hetken mielijohteen reaktio, jota hän katuu nyt. Jostakin syystä ajatus saa minut surulliseksi.

Ainakin minulle hetki oli merkinnyt paljon enemmän, mutta Danielista en ole enää niin varma. Kiroan itseäni. Miksi vitussa edes kuvittelin, että meistä tulisi jotain? Ei hän minusta selvästikään pidä, olen vain naiivi tyttö hänen silmissään.

Avaan suuni yrittäen keksiä jonkin syyn ilmestymiselleni. Äkkiä minun on vaikea saada mitään suustani ulos. Johtuu varmaan noiden miesten painostavista katseista.

"Minä...ööm, tahtoisin puhelimeni takaisin", soperran yrittäen kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta.

Mikael käntää terävän katseensa suoraan silmiini ja joudun laskemaan katseeni lattiaan. Tiedän hänen muistavan surkean pakoyrityskeni, eikä hän selvästikään luota minuun. Ehkä ihan syystäkin.

Odotan vastausta jännittyneenä, peläten kuitenkin pahinta. Daniel silmäilee minua hetken, kuin yrittäen lukea kasvoiltani mahdolliset taka-ajatukset. Todennäköisesti hänen harjaantunut silmänsä löytäisikin ne, mutta tällä kertaa aikeeni ovat oikeasti vilpittömät. En todellakaan olisi soittamassa hätänumeroon uudestaan - se oli ollut huonoin ideani vuosikymmeneen.