Vaarallisilla Teillä

22.

Daniel marssii ravintolasta ulos kiihtynyt ilme kasvoillaan. Seuraamme tottelevaisesti hänen perässään jättäen puoliksi syödyn aamiaisen taaksemme. Kenellekään ei tule edes mieleen kyseenalaistaa häntä tuossa mielentilassa. Jotain pahaa on pakostikin tapahtunut. Haluaisin kysyä häneltä mitä, mutta en tiedä rohkenenko. Mies vaikuttaa siltä, ettei ilahtuisi kysymyksestäni juuri nyt.

Pihassa odottelee kallis mersumme, jolla ajoimme ravintolaan. Mitään sanomatta Daniel istuu kuskin paikalle ja painaa kaasun pohjaan heti, kun olemme saaneet ovet kiinni. Hän lähtee määrätietoisesti ajamaan jonnekin, luultavasti kohti lähintä baaria.

Automatka kuluu hiljaisuudessa. Olen menettänyt ajantajuni hetkeksi, kunnes tajuan äkkiä tuijottavani tuttuja rakennuksia, jotka vilisevät ohitsemme. Kehoni jäykistyy. Tunnistan tuon talon, ja tuon... tuossa on koulumme. Hetkinen. Tajuan kauhukseni olevamme aivan lähellä kotikulmiani. En tiedä, mitä ajatella tästä. Tuttujen pihojen näkeminen tekee yllättävän kipeää ja käännän katseeni pois. Ei, en edes halua palata. Ja vaikka haluaisin, on jo myöhäistä. Silti muistot entisestä elämästäni, jonka olin jo lähes unohtanut, palaavat mieleeni suurena ryöppynä. Ravistelen muistot päästäni ja yritän keskittyä nykyhetkeen.

Automatka ei kestä kovinkaan kauan ja järkytyn huomatessani Danielin kaartavan jonkun rakennuksen pihaan aivan liian pian. Aivan liian lähelle kotiani. Hitto, jokuhan voi tunnistaa minut! En kuitenkaan uskalla huomauttaa asiasta, vaan seuraan häntä kiltisti sisään baariin muiden kanssa. Yritän kuitenkin pitää mahdollisimman matalaa profiilia, ihan kaiken varalta.

Saavumme ankean näköiseen hämärään huoneeseen, jonka toisessa päässä on tiski täynnä laseja. Sen takana seisoskelee vanhan näköinen baarimikko, joka annostelee parhaillaan jotain juomaa. Siellä täällä on pyöreitä pöytiä, joiden ympärillä seisoo korkeita jakkaroita. Nurkissa on sohvapöydät. Huoneen valaistus muistuttaa katosta roikkuvine himmeine lamppuineen  jonkun vanhan kirjaston tai kahvilan valaistusta. Alkoholin löyhkä täyttää sieraimeni.

Äkkiä tajuan käyneeni täällä ennenkin. Alisa yritti joskus lukion alkajaisiksi raahata minua tänne vähän "juhlimaan". Alisa. Ikävä puristaa rintaani ja vajoan hetkeksi muistoihin.

Tulimme silloin yhdessä nauraen sisään tähän kaameaan baariin, koska tämä oli ainoa paikka, jossa oli mahdollista saada mitään "hauskaa" alaikäisenä. Baarimikko kun nyt oli vähän sellainen kuin oli. Hän muuten myös omisti paikan ja pelasi vähän omilla säännöillään - lievästi sanottuna.

Väitimme olevamme kahdeksantoista vuotiaita ja tilasimme jotkut hirveän makuiset drinkit. Melkein tukehduimme nauruun tajutessamme, miten kaamealta juomat maistuivat. Pikku virhe ostos. Myöhemmin kävi ilmi, ettei niissä ollut edes alkoholia. Baarimikko oli tarjonnut meille tahallaan jotain litkua häätääkseen alaikäiset tytöt baaristaan. Se ovela vanha ketku... Ainakin saimme makeat naurut asiasta.

Hymyilen muistolle palaten taas todellisuuteen. Katselen vähän ympärilleni. Jep, tämä paikka on pysynyt juuri sellaisena kuin muistin. Siitäkin päivästä tuntuu olevan kokonainen elämä, kun kävimme täällä viimeksi. Paikassa on meidän lisäksi vain muutama ihminen, hekin luultavasti umpi kännissä. Joku mies on sammunut pöytään. Eipä yllätä.

Baarimikko näyttää tunnistavan Danielin, sillä tämä vain nyökkää hänelle kunnioittavasti kadoten jonnekin tiskin taakse. Mikael ja muut asettuvat baarin reunoille nojaillen seiniin kuin mikäkin henkivartija kaarti. Sitä he varmaan ovatkin.

Huomaan heidän herättävän hieman levottomuutta paikan omistajassa, joka tuo jo jotain juomaa tiskille. Toisaalta se ei kyllä ole mikään ihme, kun aseistetut mafiosot pölähtävät kesken illan hänen baariinsa. Hänenä minäkin olisin varuillaan.