Vaarallisilla Teillä

19.

Makoilen Danielin valtavassa parisängyssä tuijotellen kattoa. Kehoni tuntuu levottomalta ja haluaisin hypätä sängystä ylös saman tien tekemään jotain. Olen kyllästynyt tähän toimettomuuteen. En kuitenkaan tohdi poistua huoneesta, sillä alakerrassa on meneillään jotkut kovinkin tärkeät "matkavalmistelut". Olemme siis todellakin lähdössä Suomeen - tänään. Minun on edelleen vaikea uskoa sitä. Olin jotenkin jo ehtinyt omaksumaan faktan, etten näkisi sitä maata enää. Nyt olemme kuitenkin matkalla sinne, vieläpä omille koti kulmilleni. Ajatus samaan aikaan jännittää ja hirvittää minua. Jos vaikka törmään johonkin tuttuun...

Karistelen ajatukset lähdöstä ja keskityn pyörittelemään rauhattomia jalkojani patjalla. Auringonsäde leikkii ärsyttävästi silmäkulmassani, valon tunkeutuessa suuresta ikkunasta suoraan naamaani. Se pakottaa minut kääntämään kylkeäni pois päin ikkunasta.

Tuijotan tyhjää sängynpuoliskoa naamani edessä. Oloni on jotenkin pettynyt, kun Daniel ei tullutkaan viereeni nukkumaan viimeyönä. Okei, eilisillan keskustelujen jälkeen se oli ehkä ihan hyväkin. Ties mihin sekin tilanne olisi ajautunut. Siispä hän oli vain lampsinut huoneesta toivottaen minulle hyvää yötä, tarkalleen ottaen hyvää yötä muru, ja sulkenut oven perässään. Hän ei enää palannut huoneeseen, syynä oli kuulemma lähdön valmistelu ja työhommat. Hän ei siis ilmeisesti meinaa nukkua ollenkaan. No tehkööt mitä tekee. Ainakin hän antoi minun nukkua pitkään, eikä ole vieläkään tullut herättämään minua, vaikka kello on jo varmaan lähempänä kahtatoista. Minä kun olen sellaista tyyppiä, joka nukkuu tasan niin kauan kuin herätyskello ja muu seurue sallii.

Lopulta minulla menee hermo patjalla makoiluun, niin pehmeä kuin se onkin, ja pomppaan istumaan hieroen silmistäni viimeisetkin unen rippeet. Tämä kyseinen uni taisi liittyä jotenkin Danieliin. Ainakin heräsin siitä typerä hymy kasvoillani.

Kiiruhdan vaatekaapille valitsemaan jotain mukavaa asua. Tähystän epämääräisen kangasmyrskyn sekaan yrittäen löytää jotain järkevää. Lopulta päädyn heittämään ylleni Danielin valkoisen t-paidan (aivan liian ison minulle) sekä vetämään jalkaani mustat collarit. Pöyhin vielä hieman sotkuista kastanjan ruskeaa kuontaloani - joka menee entistä pahemmaksi - ja nyökkään hyväksyvästi peilikuvalleni. Näytän suoraan sanottuna kuolleelle, mutta se onkin ollut melko lailla tyylini viime viikkoina. Täällä en ole edes ehtinyt ajatella ulkonäköä tai meikkaamista, mikä on tavallaan ollut aika vapauttavaa.

Astelen varovasti ovelle ja raotan sitä. En näe ketään heti aulassa, ja alakerrassa on muutenkin aika hiljaista. Hiivin portaat alas ja katson oikealle. Huomaan yhden syvennyksen ovista olevan käytävälle auki. Sen, josta muistan löytäneeni kymmenittäin aseita tehdessäni kierrosta talossa. Kaikkea sitä löytää, kun nuuskii paikkoja.

Huoneesta kuuluu hiljaista puhetta, ja jokin estää minua menemästä lähemmäs. Aseet saavat minut jotenkin levottomaksi, enkä halua sekaantua niihin, vaikka tiedänkin että tässä porukassa joudun todennköisesti tottumaan siihen. Päädyn siis kääntämään kurssini kohti ruokasalia, tajuten samalla kuinka nälkäinen oikeastaan olen. Eilisillan ateria jäi aika niukaksi, joten aamupala kelpaisi.

Kolistelen tyhjällä marmorilattialla kohti salin päädyssä olevaa keittiötä. Muut ovat jo selvästi syöneet, mutta ehkä Anton on säästänyt minulle jotakin.

Tähyilen keittiöön ovessa olevan ikkunan läpi, kunnes huomaan jonkun vilahtavan sisällä. Marssin keittiön ovelle ja työnnän sen päättäväisesti auki. Kohtaan Antonin hämmästyneen ilmeen, joka vaihtuu nopeasti lempeäksi hymyksi. Silmäilen häntä taas päästä varpaisiin, kuin olisin jo unohtanut miltä hän näyttää. Okei, ei hän kyllä vedä Danielille vertoja - lähellekään.

"Hei! Tein sinulle voileivän", hän sanoo kuin nälkäni lukien. "Katsos kun tulit niin myöhään, että ehdin jo siivota aamiaisen pois, joten minulla on sinulle vain tämä."