Vaarallisilla Teillä

4.

Danielin lähdettyä huoneesta tajuan, että minulla on hetki aikaa ennen kuin lääkäri tulee. Lisäksi hän oli irroittanut käsirautani! Virnistän itsekseni. Miksi ihmeessä hän luottaa etten karkaa?

Olkapäätäni särkee yhä hieman, mutta arvelen, ettei se haittaa kävelyä. Nousen istumaan sängyllä ja tarkastelen oloani. Ihan hyvä. Jaloissani en jostain syystä tunne juuri mitään. Eikö lihaksiin kuuluisi sattua pitkän juoksun jälkeen? Ehkä olen vain maannut liian kauan paikoillani. Minulla ei oikeastaan ole aavistustakaan kauanko nukuin.

Koetan nousta sängyltä, mutta jostain syystä se ei onnistu. Jalkani eivät tottele minua, vaikka kuinka pinnistelen ja yritän liikuttaa niitä. Sydämeni tuntuu pysähtyvän. Ovatko jalkani halvaantuneet!? Ei, ei miten se olisi edes mahdollista, missä välissä? Ja miksi? En tietääkseni ole joutunut onnettomuuteen ja nämä miehet ovat pitäneet minut kunnossa, ainakin toistaiseksi.

Mielikuvitukseni on jo vauhdissa ja kuvittelen miten minua tullaan kiduttamaan ja olen täysin puolustuskyvytön, enkä pysty juosta karkuun. Pala nousee kurkkuuni ja epätoivoni yltyy. Pääsenkö täältä koskaan pois, näkemään perhettäni ja Alisaa? Minulta on mennyt ajantajukin täysin. He ovat minusta varmaan äärimmäisen huolissaan. Alan kiljua epätoivoisena. Mitä hittoa minulle nyt käy? Ovatko jalkani todella lopullisesti halvaantuneet?

Kuulen askeleita käytävältä, mikä ei lievitä paniikkiani. Kuka sieltä nyt tulee?

Huoneeseen astuu noin 18-vuotias mies, Danielin tavoin pitkä ja lihaksikas. Heissä on joitain samoja piirteitä, voisivatko he olla veljeksiä? Tämän miehen silmissä ei kuitenkaan ole sitä kylmää vaarallista katsetta, mitä Danielilla. Oikeastaan hän katsoo minua aika lempeästi. Uskallan jopa rentoutua hieman. Mies lähestyy minua hymyillen.

"Hei, olen lääkärisi. Nimeni on Nickolas, mutta kaikki kutsuvat minua Niciksi", mies sanoo hymyillen. "Kuulin huutosi. Onko kaikki hyvin?" Hän ottaa taas askeleen minua kohti otsa kurtussa ja nyt hän on enää noin metrin päässä. Hän näyttää aidosti huolestuneelta. Peräännyn hieman ja kehoni jännittyy varautuneena. Vaikka tämä mies vaikuttaa kiltiltä, en silti luota näihin tyyppeihin pätkän vertaa ja minulla on huonoja kokemuksia lääkäreistä. Ensinnäkin yhdistän heidät rokotuksiin ja ikäviin toimenpiteisiin ja lisäksi minulla on hirveä piikkikammo.

Mittailen miestä katseellani epäilevästi, kun hän lähestyy sänkyäni. Kuka hän luulee olevansa? En todellakaan anna hänen koskea minuun - tuskin saanut edes kunnon lääkärinkoulutusta. Yritän perääntyä, mutta samassa muistan jalkani ja kiljumiseni syyn. Alan hätääntyä, sillä olen täysin tämän miehen armoilla, enkä pystyisi tekemään mitään, jos hän vaikka yrittäisi raiskata minut. Mistä sen tietää... Alan kiljumaan uudestaan tuijottaen toimintakyvyttömiä jalkojani.

"Ihan rauhassa nyt en tee sinulle mitään", Nic rauhoittelee yrittäen saada äänensä kuuluviin kiljuntani alta. Sitten hän katsahtaa jalkojani ja näyttää tajuavan, miksi kiljun.

"Ainiin, jalkasi ovat vain puudutetut. Ei hätää, se menee ohi parissa tunnissa. Se oli vain sitä varten, ettet keksisi karata, mutta näköjään olet saanut siitä uuden pelonaiheen."

Alan tajuamaan vähitellen. Tietysti! Kuinka helvetin tyhmä olin. Eivät kidnappaajani jätä minua tänne ilman käsirautoja, jotta voisin lampsia pääovesta ulos ja karata. Lakkaan kiljumasta ja tasailen vain hengitystäni. Nic katsoo minua taas lempeillä silmillään ja virnistää.

"Daniel oli oikeassa, kun varoitti säikäyttämästä sinua", hän nauraa. "Olen täällä hoitamassa sinut kuntoon, en satuttamassa. Voit kyllä luottaa minuun vähän enemmän", Nic huokaisee. Katson häntä takaisin vihaisena.

"Kerro yksikin syy miksi luottaisin sinuun. En edes olisi loukkaantunut ellei yksi teistä olisi ampunut minua!"

Nic hymyilee pahoittelevasti eikä osaa vastata kysymykseeni. Tunnen pientä mielihyvää, kun sain hänet hiljaiseksi. Jotain valtaa minullakin täällä.