Vaarallisilla Teillä

11.

"Vie hänet sisälle", Daniel käskee.

"Hei!" kiljaisen ja yritän potkia minua pitelevää järkälettä, kun tämä lähtee kantamaan minua. Siitä ei kuitenkaan ole mitään apua ja hänen kävelynsä tuskin vaikeutuu. Osaan kyllä itsekin kävellä, kiitos vain.

Pääsemme lopulta sisälle rimpuilustani huolimatta ja kundi laskee minua maahan. Luojan kiitos. Tuhahdan ja katson häntä loukkaantuneena. Hän ei näytä piittaavan kiukuttelustani, vaan esittelee itsensä rennosti.

"Hei, olen Aleks, Danielin ystävä. Sinusta olen kuullutkin. Ikävä juttu, tuo sinun kaappaamisesi. Toivottavasti et ole kokoaikaa vain kärsinyt."

Yllätyn hänen sanoistaan hieman, mutta en näytä sitä hänelle. Ihankuin täällä kukaan piittaisi siitä, miten minä olen kärsinyt. Etenkään tuo minua kaksi kertaa suurempi kalkkuna, joka kutsuu itseään Aleksiksi.

Tajuan äkkiä, että olen kuullut hänen nimensä jossain, mutten saa päähän missä tai miksi. Kuitenkin minulla on tunne, että se liittyi johonkin ei-niin-mukavaan asiaan. Kun vain muistaisi mihin.

"Olen kyllä kärsinyt, kun pitää kestää sinua ja kanalaumaasi päivästä toiseen", tuhahdan.

"Onpas sinulla terävä kieli" Aleks naurahtaa. "Olet juuri sellainen kuin Daniel kertoi", hän toteaa ja mittailee minua taas katseellaan. Ehdin jo ärsyyntyä, mutta samassa Daniel astuu sisälle Mikael perässään ja päädyn purkamaan vihani heihin.

"Daniel! Juuri sopivasti. Minua kiinnostaisi kuulla, mitä sinä olet tälle omahyväiselle idiootille kertonut minusta?" kivahdan.
Daniel katsahtaa meihin yllättyneenä.

"Käytöstavat Vila", hän muistuttaa, mikä saa minut ärsyyntymään entisestään.

Näille kusipäille ei heru hetkäkään hyvää käytöstä, turha luulo.

"Aleks on ystäväni äläkä puhu hänelle noin. En ole kertonut hänelle sinusta juuri mitään, vaikka olisi varmaan pitänyt mainita, että kimpaannut herkästi, mutta näköjään hän on sen jo itsekin huomannut." Daniel sanoo vilkaisten Aleksia huvittuneena.
"Vila ihan totta onko sinulla menkat vai miksi olet noin kiukkuinen?"

"Anteeksi mitä!? Ehkä olen kiukkuinen, koska te olette kaapanneet minut tänne vastoin tahtoani. Ja ihan vain tiedoksenne,  naisilla on muitakin syitä olla vihaisia kuin kuukautiset, jos nyt ette sattuneet sitä höyhenaivoillanne itsekin tajuamaan" raivoan.

Okei myönnän, kuulostan varmaan joltain kolmevuotiaalta, joka räyhää vanhemmilleen, mutta tässä ei silti ole mitään hauskaa. Katson vihaisesti molempia. Samassa muistan mistä tunnen Aleksin ja se ei ainakaan lepytä minua. Päin vastoin.

"Ja sinä senkin paskiainen ammuit minua!" karjun Aleksille.

Aleks ei edes hätkähdä, mutta näen hänen silmistään, että hän on koko tämän ajan muistanut metsän tapahtumat ja vain toivonut minun unohtaneen ne. Alan jo vähän pelkäämään häntä. Okei, olen kyllä pelännyt tuota lihaskimppua aikalailla koko ajan.

"Olen pahoillani, mutta se oli välttämätöntä siinä tilanteessa", Aleks rauhoittelee. Ai oli vai? En usko sanaakaan. Oliko koko kaappaukseni edes välttämätöntä?

Katson Aleksia epäluuloisesti ja marssin hänen ohitseen tönäisten matkalla tahallaan hänen käsivarttaan, joka tuskin hievahtaa. En varmaan opi koskaan kunnolla luottamaan häneen. Eikä ihme. Päätän vastedes pysytellä hänestä niin kaukana kuin mahdollista.

"Minne matka?" Daniel huutaa perääni.

"Sanoit itse, että saan liikkua valtavassa talossasi vapaasti", tiuskaisen turhankin vihaisena.