Vaarallisilla Teillä

9. Daniel

Seisomme parvekkeella Mikaelin kanssa. En kykene liikkumaan. Tuijotan vain järkyttyneenä tyhjää parvekkeen kaidetta, josta Vila hetki sitten hyppäsi. En usko omia silmiäni. Hyppäsikö hän juuri päästäkseen pakoon? Tätä en kyllä osannut odottaa. Vihaako hän minua niin paljon, että riskeeraisi henkensä päästäkseen pois? Kyllä. Tyttö halusi sinusta eroon, hyväksy se. Sinä kidnappasit hänet! Olet vain helvetin typerä, kun kuvittelet muuta. Ja nyt hän on varmaan jo kuollut. Jostain syystä ajatus saa minut harmistumaan. Mitä ihmettä edes odotin? Että hän hyppäisi syliini riemuissaan sen jälkeen, kun olen siepannut hänet?

Puraisen huultani hermostuneena. Ajatukset pyörivät päässäni sekavana myrskynä. Pudotus on parvekkeelta ainakin viisi metriä. Voiko Vila olla enää elossa? Juoksen katsomaan selvisikö hän. Näen tytön juoksevan metsää kohti ja pieni helpottunut huokaus pääsee suustani. Ei ainakaan ole kuollut. Hätkähdän transsista, kun Mikael katsoo minua kysyvänä.

"Daniel, mitä teemme?"

Tuijotan häntä ilmeettömänä samalla, kun mietin mitä tehdä. Miten Vila reagoi, jos nappaamme hänet uudestaan? Tosin hän tietää järjestöstämme jo liikaa ja minun on laitettava mafia etusijalle. Tässä maailmassa ei ehdi ajatella jokaisen tunteita. Ei voi mitään, hänet on haettava, halusi tai ei. Hän on muutenkin vaarassa täällä. Alue on täynnä rikollisia ja lähin kaupunki on aika kaukana. Mitä jos hänelle on käynyt jo jotain? Työnnän ajatukseni syrjään. Miksi hitossa edes mietin tälläisiä? Miksi välittäisin tytöstä, jonka sieppasin? Vai välitänkö?

"Daniel! Haloo! Dan?"

Vilkaisen Mikaelia ja selvitän ajatukseni. Silmiini muodostuu kylmän määrätietoinen katse.

"Lähdemme hänen peräänsä. Nic asensi tyttöön jäljittimen. Hän ei saa päästä pakoon. Ja minä tulen mukaasi", tokaisen jättämättä varaa vastaväitteille ja lähden harppomaan kohti alakertaa. Mikael nyökkää vakavana ja lähtee perääni.

Astumme mustan kalliin henkilöauton sisään ja asetun Mikaelin viereen kuskin paikalle. Lähden ajamaan kohti maantietä. Puren hammasta ja sivelen stressaantuneena auton nahkaista rattia. Tämä auto on ollut minulla niin pitkään, kun muistan eikä se ole koskaan pettänyt minua. Auto maksoi kylläkin aika paljon, mutta rahasta ei ole ollut pulaa sen jälkeen, kun aloin johtaa tätä jengiä. Huumekaupassa pyörii isot rahat. Myönnän hankkineeni tämän aika nuorena, enkä ole vieläkään suorittanut virallisesti ajokorttia. Se ei tarkoita, että olisin huono kuski, ehei. Olen sen taidon opetellut pakon edessä aivan omin avuin, niinkuin kaiken muunkin.

Mikael tarttuu vyöllään olevaan aseeseen, mutta pysäytän hänet.

"Älä vahingoita tyttöä, lupaa." teroitan hänelle.

Mikael nyökkää ja laittaa aseen takaisin vyötäisilleen. Vaikken haluaisi itselleni myöntää sitä, minulla on huoli tytöstä. Sisälläni on joku outo suojelunhalu häntä kohtaan, ja pelkkä ajatuskin vieraasta miehestä ahdistelemassa Vilaa saa minut voimaan pahoin. Onhan hän toki suloinen ja hänellä on hyvä kroppa... Voi kumpa hänelle ei olisi käynyt mitään.

Tämä kaikki on oikeastaan minun syytäni. Hän ei itse edes halunnut tätä ja nyt olen vetänyt hänet mukaan tähän julmaan alamaailmaan. Hän on niin viaton... En ikinä antaisi itselleni anteeksi jos Vilalle sattuisi jotain.

Vaikka hän pelkää minua, en voisi ikinä satuttaa häntä. En itsekään ymmärrä sitä, vaikka olen tappanut liiankin monta ihmistä ilman minkäänlaisia tunnontuskia. Miksi helvetissä kaiken pitää olla näin sekavaa? Ennen tätä elämässäni oli synkät mutta selvät sävelet ja nyt tämä tyttö on sotkenut kaiken. Totta puhuen minulla ei ole hajuakaan mitä teen hänen kanssaan.