Vaarallisilla Teillä

23. Daniel

Moi anteeks valtavasti et kesti näin kauan mut kiireinen elämä... anyway tää on nyt vähä erilaisempi luku ja en nyt haluu mitää spoilerii antaa mut tosiaa sisältövarotus tähänkin lukuun
et lue omalla vastuulla!

Baarissa vallitsee kiusallinen hiljaisuus. Katselen Vilaa, joka on kääntynyt selin minuun päin tuijottaen järkyttyneenä ystävänsä perään. Haluaisin mennä halaamaan häntä ja sulkea hänet syliini, mutta hillitsen itseni. Hän tarvitsee tilaa ja ikävä myöntää, mutta hän menetti ystävänsä juuri minun takiani. Ehkä hän ei edes halua minua lähelleen. Tuon pelkkää pahaa hänen elämäänsä...

Vaikka olen tietysti pahoillani hänen puolestaan, en voi olla miettimättä tytön viimeisiä sanoja. Rakkautta? Sanoiko hän sen tosissaan? Pakko myöntää, että yllätyin hänen sanoistaan suuresti. En tiennyt varsinaisesti hänellä olevan minua kohtaan tunteita, vaikka hän hetkittäin näyttääkin viihtyvän kanssani. Ehkä en vain suostunut hyväksymään jonkin niin täydellisen olevan totta. Ja nyt se oli sanottu ääneen.

Ajatukseni ja tunteeni käyvät yhtä suurta sisällissotaa pääni sisällä. Olen iloinen hänen sanoistaan, vaikka pieni epävarma osa sisälläni pelkääkin sen kaiken olevan valetta. Että joku päivä huomaan tämän olleen omaa kuvitelmaani, eikä Vila ollut missään kohtaa tosissaan. Ei, sanon itselleni jyrkästi. Älä ajattele niin.

Otan pari epäröivää askelta Vilaa kohti, joka seisoo yhä ovella. Näen yksittäisen kyyneleen hänen poskellaan, ja tuska viiltää rintaani. Sätin itseäni kaikesta kärsimyksestä, mitä olen aiheuttanut hänelle. Voisinpa vain olla parempi ihminen.

"Aika lähteä", kuiskaan hänelle. Tyttö nyökkää pienesti, mutta ei käännä päätään.

Katsahdan taakseni muihin miehiin, jotka katsovat minua odottavina. Tiedän heidänkin nähneen koko äskeisen välikohtauksen, vaikka kukaan ei rohkenekaan sanoa mitään. Ihan hyvä. Juuri nyt en kaipaa minkäänlaista vittuilua keneltäkään mafiani jäseneltä, ja jos kukaan edes harkitsisi avata suunsa nyt, hän saisi todella tuntea pimeän puoleni.

"Kävelen hotellille Vilan kanssa, ottakaa te auto", määrään jättämättä varaa vastaväitteille. Minun olisi päästävä puhumaan tytön kanssa kahden.

Miehet vain nyökkäävät ja Mikael luo minuun lyhyen mutta merkitsevän silmäyksen ennen katoamistaan muiden perässä ovista. Hänen viestinsä ei jäänyt minulle epäselväksi - hän ei pidä tilanteesta. Ei Vilasta tai tästä draamasta, eikä siitä, että roikotan häntä mukanani mafian sisäpiireissä. Valitan Mikael, sinulta ei kysytty. Minä teen päätökset täällä.

Johdatan Vilan ulos baarin ovesta ja hän seuraa minua kiltisti kävellessämme pitkin hiljaisia katuja takaisin hotellille. Sinne on itseasiassa yllättävän pitkä matka, mutta parempi niin. Ainakin ehdimme jutella kunnolla.

Vilkaisen Vilaa varovasti kulmieni alta. Kävelemme hetken täydessä hiljaisuudessa ja katselen, kuinka yksittäiset ruskeat hiussuortuvat valuvat suloisesti tytön kasvoille tuulen pöllyttäessä niitä. Hän ei katso minuun päin, mutta tiedän hänenkin käyvän valtavaa taistelua päässään. Molemmat vain tuntuvat odottavan, että toinen avaisi suunsa ja sanoisi jotain.

Päivä on kääntynyt jo pitkälle iltapäivään ja siirrän katseeni harmaalle taivaalle. Tiet ovat melko tyhjiä tähän aikaan päivästä, aivan kuin koko kaupunki olisi jossain horroksessa odottaen vain iltaa, jolloin saisi herätä uudestaan. Sää on tyypillinen Suomen sää, eli toisin sanoen tympeä ja harmaa. En ihmettelisi, jos kohta saisimme saderyöpyn niskaamme, ellei olisi talvi. Sateen sijaan nyt onkin vain hiton kylmä.

Keskityn askelteni tahtiin yrittäen prosessoida sisälläni myllääviä tunteita. Ne ovat kuin vangittuja villieläimiä, jotka yrittävät kaikin keinoin päästä vapauteen nyt, kun ne on kerrankin päästetty valloilleen. Tilanne samaan aikaan turhauttaa ja kiehtoo minua.