Vaarallisilla Teillä

20.

Jokin puristaa rannettani. Päätäni huimaa hieman, ja korviini sattuu. Näen pelkkää mustaa, eikä minulla ole mitään muistikuvaa missä olen. Päätän raottaa silmiäni aavistuksen verran, jotta saisin edes jonkinlaisen käsityksen ympäristöstäni.

Aluksi kaikki on sumeaa, kunnes näkökenttäni alkaa terävöityä vähitellen. Katseeni osuu ensimmäiseksi kaarevaan kattoon, jota reunustavat himmeät valkoiset ledit. Onpa kummallista... Katto ei muistuta mitään, mitä olen aikaisemmin nähnyt. Se on jännän mallinen ja siitä tulee mieleen juna tai metro.

Lasken katseeni ja tajuan järkytyksekseni tuijottavani suoraan lentokoneen ohjaamoon. Lattiasta kattoon nappuloiden täyttämä koppi on himmeästi valaistu ja joku nojailee siellä olevaan istuimeen kasvot ohjaamoon päin. Näen hahmosta pelkän käsivarren takaapäin, koska selkänoja peittää hänestä kaiken muun.

Aivoni käyvät edelleen hieman hitaalla päänsäryn jälkeen. Katselen muualle ympärilleni ja näen siellä täällä pieniä valkoisia pöytiä ja tuoliryhmiä, kuin jossain olohuoneessa. Yritän hahmottaa ympäristöäni ja selkeyttää sameat ajatukseni. Tämä on varmaan joku kallis yksityiskone... Tulen vahingossa vilkaisseeksi koneen ikkunaan, josta kirkas sinitaivas paistaa armotta sisään, ilman yhtäkään pilveä esteenä. Tajuan sen äkkiä johtuvan siitä, että olemme pilvien yläpuolella. Hyi helvetti...

Kuin salaman iskusta tilanteeni valkenee minulle ja tulen häiritsevän tietoiseksi siitä, että olemme todellakin tuhansien metrien korkeudessa ilmassa. Vatsassani muljahtaa ja päätäni tuntuu huimaavan entisestään. Samassa myös muistini alkaa palautua pala palalta. Muistan, että olimme matkalla Suomeen. Ja että iskin pääni Danielin raahtessa minua koneeseen. Nyt olen mitä ilmeisimmin kuitenkin joutunut tänne, ja minua on lennätetty jo ties kuinka pitkälle. Ajatus saa oloni äärimmäisen epämukavaksi.

Alan mennä paniikkiin ja yritän repäistä itseni ylös tuolista. En kuitenkaan saa käsiäni hievahtamaankaan, ja paine ranteissani kasvaa. Katsahdan käsiini ja tajuan, että ne ovat turvavyöllä sidottu vaalean nahkapenkin käsinojiin kiinni. Kiljaisen hätääntyneenä. Sidottuna oleminen ei helpota ahdistustani yhtään - päin vastoin.

Kuulen askeleita takaani ja käännän päätäni sen verran kuin istuin antaa periksi. Danielin hahmo ilmestyy pian eteeni ja näen raivostuttavan virneen hänen naamallaan, kun hän katselee toivotonta riuhtomistani.

"No, tunnetko nyt olosi mukavaksi?" hän kysyy huvittuneena. Heitän häneen viiltävän katseen. Kuinka haluaisinkaan pyyhkiä tuon typerän ilmeen hänen naamaltaan. Tiedän kyllä näyttäväni naurettavalle... mutta silti! Mikä kusipää... Jos en olisi sidottuna tähän penkkiin, olisin todennäköisesti kiinni hänen kurkussaan.

"Okei okei anteeksi", Daniel tyynnyttelee huomattuaan ilmeeni. Hän nostaa kätensä ylös rauhan merkiksi, mutta näen edelleen vinon  hymyn kareilevan hänen suupielillään. "Olisimme kyllä jokatapauksessa joutuneet raahaamaan sinut tänne, ikävä kyllä, mutta no... teit siitä vain hieman helpompaa meille", hän jatkaa viitaten päähäni, jota jomottaa edelleen.

"Kuinka kehtasitte!?", huudan. "Sinä vitun kusipää..."

"Niin mitä sanoit?" Daniel pidättelee hymyään.

"Pari sinua kuvaavaa adjektiivia vain", tuhahdan ja pyöräytän silmiäni.

Kiskaisen käsivarttani turhaantuneena, vaikka tiedän, ettei turvavyö anna periksi. Teen sen oikeastaan vain osoittaakseni mieltäni Danielille, vaikka en ole hänelle edes niin vihainen kuin miltä näytän. Myönnän, että tämä oli ehkä tarpeellista - tässä tilanteessa. Eiväthän he mahda lentopelolleni mitään ja no... itse minä pääni iskin. En kuintenkaan näytä sitä hänelle.