Vaarallisilla Teillä

18.

Kuulen koputusta ovelta. Torkahdin kai hetkeksi, sillä minulla ei ole aavistustakaan paljonko kello on. Ikkunan takana häämöttävästä pimeydestä päätellen päivä on kuitenkin jo vaihtunut iltaan. Vääntäydyn istumaan sängyllä ja hetken epäröityäni kysyn varovasti:

"Niin?" Ääneni on hieman karhea, luultavasti itkemisen jäljiltä. Selvitän kurkkuani odottaen vastausta. Oikeastaan minun ei olisi edes tehnyt mieli vastata, sillä olen edelleen todella loukkaantunut ja vihainen näille miehille.

"Tule syömään", kuulen Danielin käskevän äänen oven takaa. Tällä kertaa se ei ole aivan niin kylmä, mutta silti jotenkin poissa oleva, mikä tekee minut levottomaksi. Entä jos en tule? Minua ärsyttää koko ajatus syömisestä samassa pöydässä heidän kanssaan, mutta en myöskään jaksa alkaa hankalaksi. Juuri nyt minulla ei ole voimia taisteluun.

Huokaisten nousen sängyltä ja sipsutan ovelle kuin mikäkin kiltti tyttö. Puren hammasta ja mitään sanomatta paiskaan oven auki. Kohtaan käytävällä Danielin, mutta ohitan hänet tuskin katsomatta miestä silmiin. Hän ei ansaitse katsettani, ei edes vilkaisua.

Harpon portaat alakertaan ja käännyn vasemmalle tuttuun ruokasaliin. Muistan Danielin esitelleen sen minulle, kun olin täällä ehkä... toista päivää? Joka tapauksessa olen erittäin kiitollinen, että osaan sinne nyt itse, eikä minun tarvitse kysyä reittiä häneltä uudestaan. Se vasta olisi ärsyttävää.

Astun lasiovista dramaattisesti sisään upeaan saliin, jota valaisevat kirkkaat valkoiset lamput katossa. Pitkä pöytä on täynnä kaikenlaisia ruokalajeja ja juomia, jotka on aseteltu hienosti pöydän keskelle. Voisi luulla, että tämä on joku kunnon juhla-ateria. Näen Mikaelin ja muiden miesten jo istuvan pöydässä, varmaankin meitä odotellen.

Katselen ympärilleni ja äkkään jonkun minua muutaman vuoden vanhemman miehen häärivän pöydän ympärillä asettelemassa vielä viimeisiä lautasliinoja paikoilleen. Hänellä on yllään esiliina sekä kokinhattu, ja jotenkin minulle tulee hänestä palvelijan vaikutelma. Muistan Danielin maininneen esittelykierroksellaan jostakin Anton nimisestä kokista ja minusta tuntuu, että tämän on oltava se. Tuskin he palkkaavat kovin monia ulkopuolisia palvelijoita tänne heidän supersalaiseen kartanoonsa ja todennäköisesti tuokin mies on joku sisäpiirin tuttu.

Tarkastelen häntä lähemmin. Hän on minua vain hiukan pidempi, ja hänen tummanruskea pörröinen tukkansa sojottaa kokkihatun alta hauskasti. Hän on ehkä myös hieman pyöreä muodoltaan, ja ei-niin-lihaksikas - anakaan näihin muihin verrattuna. Mies vaikuttaa siltä, että hän elelee tässä talossa hieman rennompaa elämää. Hänkin on oikeastaan ihan hyvännäköinen mutta no, ei kyllä mitään verrattuna muihin täällä.

Äkkiä mies kääntää päänsä ja hänen kasvoileen leviää ystävällinen hymy hänen huomatessaan minut. Hymyilen takaisin ja tiedän heti pitäväni hänestä.

"Hei! Olet varmaankin Vila", hän tervehtii iloisesti. "Olen Anton, Danielin tuttu. Tule vain pöytään."

Tervehdin häntä takaisin ja pidän huolen, että osoitan tehvehdykseni juuri hänelle, vilkaisemattakaan Mikaeliin tai muihin hänen takanaan. Heille en aikoisi edes puhua, turha kuvitella.

Istun pöytään, jonne eteeni on katettu tyhjä lautanen ja lasillinen jotain mehua. Huomaan harmikseni Danielin istuvan viereeni ja yritän pysytellä hänestä niin kaukana kuin mahdollista - tehden hänelle selväksi kuinka loukkaantunut olen. Hän ei kuitenkaan edes katso minuun päin, mikä ärsyttää minua entisestään.

Ruokailu kuluu kiusallisessa hiljaisuudessa. Otan lautaselleni kanaa jossain herkullisen näköisessä kastikkeessa, mutta minulla ei oikeastaan ole nälkä. Pyörittelen ruokaa haarukassani viitsimättä edes maistaa. Ruokahaluni on täysin mennyt. Kuuntelen toisella korvalla, kuinka Mikael sanoo jotain Danielille - tietysti espanjaksi - ja saa vastaukseksi pelkän murahduksen. Ilmeisesti Danielkaan ei ole juttutuulella.