Vaarallisilla Teillä

6.

Pitelen yhä käsissäni ruiskua ja yritän selvittää ajatuksiani. Rintani kohoilee tiuhan hengitykseni tahtiin ja teen kaikkeni etten romahtaisi. Nic sensijaan seisoo tyynenä edessäni odottaen reaktiotani.

Hän ei näytä tippaakaan pelkäävän tappavaa lääkeruiskua kädessäni, mikä saa minut epäröimään entisestään. Otan ruiskusta tiukemman otteen. Kuinka hän voi olla noin rento?

En ole varmaankaan kovin vakuuttava näky pelkkä yöpaita päälläni ja ruisku tärisevässä kädessäni. Lisäksi hän taitaa tietää, etten voisi tehdä sillä oikeasti mitään vahinkoa. Pelkään, että hän on oikeassa.

Kykenisinkö muka tappamaan toisen ihmisen? Päättämään jonkun elämän ikiajoiksi? Vastaus on selvä: en yksinkertaisesti vain pystyisi siihen.

Uskon, ettei minusta koskaan olisi sellaiseen hommaan, mitä nämä tyypit tekevät. Mitä ikinä se sitten onkaan. En voisi käyttää aseita tai mitään muutakaan. Edes itsepuolustukseksi. En kuitenkaan halua näyttää epävarmuuttani Nicille.

Kerään itsevarmuuteni rippeet ja lähestyn häntä ruisku uhkaavasti tanassa. Hän ei edes peräänny. Miehen kasvot pysyvät ilmeettöminä ja hänen silmänsä tuijottavat minua suoraan sieluun.

"Auta minut pakoon täältä tai tapan sinut. Olen tosissani" sanon yrittäen kuulostaa mahdollisimman itsevarmalta.

Toivon, että onnistuin pitämään ääneni vakaana. Nic vilkaisee rannekelloaan turhaantuneena. Hän ei ota minua lainkaan tosissaan, vaikka uhkasin juuri tappaa hänet. Minua suututtaa ja tahtoisin vetää häntä turpaan.

"Danielin porukan pitäisi näillä näppäimillä palata ja he tuskin ilahtuvat, jos päästän sinut lähtemään. Sitäpaitsi saatat törmätä heihin pakomatkallasi ja siitä ei seuraisi mitään kivaa", Nic toteaa kärsimättömänä. "Vila ihan tosi, mieti nyt vähän tilannettasi. Onko tuo nyt oikeasti järkevää? Et edes tiedä missä maassa olet ja minne kuvittelit lähteväsi päästyäsi pakoon? En kerro olinpaikkaamme, mutta sen verran sanon, että täällä sinulla ei ole ketään, kenen luokse piiloutua. Kävi mitä kävi, löydämme sinut lopulta."

Minusta tuntuu, että Nic puhuu totta, vaikka kieltäydyn uskomasta häntä. Ei tilanteeni noin kehno voinut olla, eihän? Nic varmasti vain kusettaa. Siitä huolimatta pala nousee kurkkuuni.

"En välitä! Haluan heti ulos täältä. Ja miten niin muka löydätte minut?", kiljun kyyneleet silmissäni.

En enää millään onnistu hillitsemään itseäni tai pitämään ääntäni vakaana. Samalla minuun iskee myös valtava koti-ikävä ja uskon, että tulen hulluksi jos olen täällä vielä hetkeäkään. Olen vain niin täynnä tätä kaikkea paskaa, että sekoan varmasti pian.

"Okei rauhoitu nyt. Ikävä sanoa, mutta sinussa on jäljitin. Emmekä ole päästämässä sinua mihinkään, koska todistit toimintaamme silloin metsässä ja menisit luultavasti heti poliisin puheille päästyäsi täältä. Se riittänee syyksi", Nic murahtaa ja lempeys hänen äänestään on kadonnut.

"Siis mitä!?" huudan. Onko minussa todella jäljitin? Missä? Se on varmasti työnnetty ihoni sisään ollessani tajuton. Tietenkin, hitto kun en ajatellut asiaa. Miksi minun pitää olla näin helvetin hyväuskoinen?

"Kuule Vila", Nic aloittaa pahoittelevalla äänensävyllä ja kaivaa esiin pistoolin. Peräännyn ja kasvoni kalpenevat pelosta. Ei, älä... Hän näyttää todella vaaralliselle. "Jos et nyt tottele, ammun sinua tällä. Ymmärrätkö tyttö? Taidat muistaa viimekerrasta, että se ei ollut kovin mukavaa."

Muistan vallan hyvin valtavan, pistävän kivun olkapäässäni. En ikimaailmassa haluaisi kokea sitä uudelleen. Tuijotan asetta kauhun vallassa kykenemättä liikkumaan. Tuo kyllä päihittää onnettoman ruiskuni. Onko täällä lääkäreilläkin omat aseet? Pitihän se arvata. Moitin taas itseäni typeristä harhaluuloistani.