Vaarallisilla Teillä

26.

Meillä on alivoima.

Se on ensimmäinen asia, mihin kiinnitämme kaikki huomiomme katsellessamme metsästä astelevaa pelottavan suurta porukkaa. Heitä tuntuu vain tulevan ja tulevan, ilman minkäänlaista loppua. Ainakin kaksinkertainen määrä meihin verrattuna. Vaikka yritän pitää itseni niin rauhallisena kuin vain pystyn, en voi estää heidän aiheuttamaa inhottavaa levottomuutta paisumasta sisälläni.

Tunnen tartuttavani rauhattomuutta myös muihin ympärilläni, joten päätän sulkea hetkeksi silmäni ja vetää syvään henkeä.

Avatessani ne jälleen huomaan toisen jengin tulleen jo huomattavasti lähemmäs. Metsän varjot eivät enää peitä heitä ja he seisovat nyt suoraan edessämme. Daniel liikahtaa vieressäni. Hän selvästi tunnistaa tyypit vakavan ilmeensä perusteella.

He tuijottavat meitä hetken sanomatta sanaakaan, ja tuijotamme heitä takaisin. Tai no, lähinnä Danielilla ja toisen jengin ilmeisellä johtajalla tuntuu olevan keskinäinen sanaton taistelu välillään.

Silmääni pistää toisenkin jengin kantamat inhottavat aseet, joita roikkuu jokaisen heistä vyötäröllä. Sana ansa tuntuu oikein leijuvan ilmassa, kuin jokin pinttynyt haju tässä paikassa. Tunnelma on lievästi sanottuna... noh kireä. Tahtoisin paeta paikalta mutta en uskalla liikkua.

Lopulta toisen porukan pomo rikkoo hiljaisuuden välillämme ja hänen äänessään on ilkeä sävy hänen puhuessaan meille:

"Tulitte sittenkin paikalle. Hyvä, koska meillä onkin paljon puhuttavaa."

Tiedän jo hänen ensimmäisistä sanoistaan, että hän ei todellakaan tullut tänne sopimaan mitään vanhoja riitoja ja lyöttäytymään yhteen. Tai ehkä hän tuli sopimaan riitoja, mutta ei ainakaan puhumalla. Tämä ei tiedä hyvää...

"Drake, mikä iloinen jälleenäkeminen", Daniel sanoo kylmän rauhallisesti, ääni kuitenkin pursuten halveksuntaa. "Oliko teillä jotain asiaa, kun vaivauduimme tänne inhottavaan metsään asti raahautumaan?"

Näen Drakeksi kutsutun henkilön virnistävän omahyväisesti. Äkkiä hän siirtää pelottavan katseensa minuun ja värähdän väkisinkin.

"Vai olet sinä seuralaisen tuonut, niinkö? Mahtaako tuo hölmö tyttö tietää ollenkaan missä on mukana?"

Kaikki ympärilläni hiljenevät. Ainoastaan mustarastaan viserrys jossain kaukana tunkeutuu tukalan hiljaisuuden läpi.

Katson miestä uhmakkaasti ja yritän estää jalkojani vapisemasta. Nostan leukaani hieman saadessani vihasta uutta voimaa. Minusta ei puhuta noin! Kuka tuo kusipää kuvittelee olevansa? Daniel jäykistyy vieressäni. Hänkään ei selvästi pitänyt kuulemastaan.

"Hän kuuluu mafiaamme, joten et puhu hänestä noin, onko selvä? Ja kyllä, kyllä hän tietää missä on mukana. Se ei sitäpaitsi kuulu sinulle paskan vertaa", Daniel sanoo taas jäätävällä äänellään.

"Vai niin... No mietitkös hetkeäkään oliko hänet järkevää tuoda tänne?" tyyppi jatkaa edelleen ivallisena. Heti perään hän saa Danielilta murhaavan katseen.

"Pidä. Tyttö. Erossa. Tästä", Daniel lausuu hitaasti painottaen jokaista sanaa. Drake vain tuhahtaa sivuuttaen Danielin kommentin. Hän näyttää kaikkea muuta kuin siltä, että asia meni perille. Nielaisen. Mikä mahtaa olla minun osuuteni tässä?

"No, aloitetaanpa alusta. Miksi olemme täällä? Luulen, että tunnistattekin paikan. Se yksi kirottu yö täällä, kun mafianne päätti vittuilla meille aloitti tämän. Siitä asti olemme seuranneet teitä mielessämme yksi päämäärä, kosto", kuulen Draken äänessä pahaenteisen sävyn hänen aloittaessaan selityksensä. Jengi hänen takanaan nyökkäilee tukien pomonsa sanoja.

Danielin ilmeessä ei näy merkkiäkään pelosta hänen tuijottaessaan heitä. Ihmettelen hänen tyyneyttään, kun tyhmäkin näkisi tilanteemme toivottomuuden. Jos toisen päättäisivät tehdä nyt jotain, emme mahtaisi sille juurikaan mitään. Ajatus saa kylmät väreet kulkemaan lävitseni jo toisen kerran.

"Täältä kaikki alkoi. Joten, tämähän on myös hyvä paikka päättää se kaikki, eikö niin? Muistatte varmaan viime tapaamisemme Ranskassa, mikä ei päättynyt aivan niin kuin suunnittelimme. Juuri, kun olimme taas pääsemässä voitolle te livistitte menemään. Nyt on aika korjata se asia", Drake jatkaa.

Tajuan hämärästi mistä hän puhuu. En tiedä, mitä näiden kahden jengin välillä on tarkalleen tapahtunut, mutta mieleeni palaavat hirveät muistot Danielista, joka palasi päämajalle kylki aivan veressä joltain keikalta. Siitäkin hetkestä tuntuu olevan ikuisuus nyt.

"En kadu hetkeäkään, mitä olen tehnyt. Lucas oli kusipää ja ansaitsi kuolla. Ja mitä tapaamiseen tulee, olitte juuri varastaneet meiltä, ja sellaistahan me emme tietenkään hyväksy", Daniel keskeyttää pitäen naamansa edelleen hämmästyttävän hyvin peruslukemilla. Draken silmissä taas leimahtaa viha hänen jatkaessaan:

"Siitä asti olemme miettineet sopivaa kostoa. Olisimme voineet jo hyvän aikaa sitten tappaa sinut. Esimerkiksi silloin, kun kävit kiduttamassa tietoja yhdestä jäsenestämme. Mieheni olivat siellä, odottamassa talon ulkopuolella, että sinä tulisit ulos. Mutta emme tappaneet sinua, koska tajusimme, että se ei ole lähellekään se, mitä ansaitset. Joten, pitkän mietinnän jälkeen keksin jotain vielä parempaa."

Danielin katse vieressäni synkistyy entisestään hänen odottaessaan miehen seuraavaa siirtoa. Tunnen hänen jännittyneet lihaksensa itseäni vasten ja tunnelma on vielä aiempaakin kireämpi - jos se edes on mahdollista. Olen erottavinani melkein, mutta vain melkein, järkytyksen hänen ilmeettömän naamionsa takaa. Huomaan, kuinka takanamme muut liikehtivät levottomina.

Sitten, aivan äkkiä kuulen aseen latautuvan. Ehdin hädintuskin tajuta mihin tilanne on ajautumassa, kun kuulen jo valtavan pamauksen halkovan ilmaa. Seuraavassa hetkessä viiltävä kipu täyttää rintani ja korvissani soi.

Henkeä haukkoen päästän Danielin kädestä irti ja kaadun polvilleni maahan. Huudot ympärilläni vaimenevat ja maailma silmissäni pyörii. Minun ei edes tarvitse katsoa alas huomatakseni rintani olevan yltä päältä veressä. Lasken käteni haavalle ja tunnen, kuinka lämmin veri tahtiin sen.

Kipu on jotain aivan suunnatonta, vaikka tuskin tunnen sitä. Kaikki ympärilläni tuntuu katoavan ja sulautuvan yhdeksi sumuiseksi massaksi.

Mitään ei ole enää tehtävissä, tajuan.

Näen Danielin huulten liikkuvan, mutta en kuule, mitä hän sanoo. Sen voi kuitenkin päätellä hänen katseestaan, joka huutaa perääni: Eiiii! Hän ei enää edes yritä peitellä tunteitaan. Pystyn lukemaan jokaisen niistä hänen kasvoiltaan. Järkytystä, vihaa, tuskaa... Näinkö tämä kaikki päättyy? ehdin ajatella. Samat sanat kaikuvat yhä uudestaan korvissani:

Täältä se kaikki alkoi, tänne se kaikki päättyy.

Sama metsä, melkein samat henkilöt.

Vanhat kaunat kostetaan ja vanhat riidat ratkaistaan.

Eikä mitään ei unohdeta tai jätetä auki...

Ajatukseni alkavat käydä yhä sekavimmiksi. Elämäni vilisee silmissäni, ja tässä hetkessä kaikki kokemani tuntuu todella... mitättömälle. Tältäkö se tuntuu, kuolema? Kutsuva pimeys uhkaa ympäröidä minut ja näkökenttäni täyttyy mustilla pisteillä. Yritän vastustella, mutta se on vaikeaa. Kuin yrittäisi uida vastavirtaan jokea.

Tänne se kaikki päättyy...

Lopulta luovutan ja annan pimeyden virran viedä minut minne se sitten ikinä viekään. En kykene enää taistelemaan vastaan vaan annan tyhjyyden ympäröidä minut jääden siihen leijumaan. Kohtaloni on sinetöity jo. Hyvästi, Daniel.

Viimeisetkin äänet ympäriltäni ovat vaienneet. En tunne enää edes kipua. Tiedän, ettei mikään maailman murhe enää koskaan liikuttaisi minua, eikä mikään pahuus tavoittaisi minua. Olen ulkona siitä kaikesta. Tänne se kaikki todella päättyy.

Ah, mikä hiljaisuus...

Mikä rauha.

---------

LOPPU