Vaarallisilla Teillä

7.

Minut valtaa päättäväisyys. Tiedän mitä minun tulisi tehdä. Viimeinen tekoni täällä. Aijon tehdä sen kunnolla, jos kerran tulevaisuuteni on ohi ja ainoa kohtaloni on kuolla näiden miesten tappana, haluan ainakin tehdä elämäni viimeisen valinnan itse. Tuijotan lääkeruiskua pöydällä. En pystyisi siihen vielä, Nic vahtii minua kuin haukka ja ymmärrän syyn. Olen kai viimeaikoina todistanut olevani arvaamaton ja saavani toivottomia päähänpistoja.

Pyyhin kyyneleeni ja nousen seisomaan. Nic hymyilee.

"Onko olosi jo parempi? Kaikki järjestyy kyllä älä murehdi", hän sanoo lempeästi.

"Jätä minut rauhaan Nic. Mene pois", sanon voimattomalla äänellä.

Onneksi Nic tottelee, en olisi jaksanut jäädä kinastelemaan asiasta. Hän nappaa lääkeruiskun mukaansa, vilkaisee minua ja sulkee oven perässään.

Olen nyt yksin huoneessa. Nic oli myös lukinnut muiden kaappien ovet, jotten saisi uutta typerää päähänpistoa. Hän voi kuitenkin olla huoleti: suunnitelmani meni niin pieleen, etten kyllä varmasti toteuttaisi sitä uudelleen. Minulla ei siis toisin sanoen ole mitään tekemistä täällä, joten päätän mennä nukkumaan. Jostain syystä minua väsyttää taas, vaikka juuri nukuin pitkään. Kaipa tämä kaikki on vain minulle liikaa.

Kävelen sängyn luokse ja asetun kovalle sairaalapatjalle makaamaan. Nukahdan levottomaan uneen ja näen unta siitä, kuinka tapan itseni eivätkä nämä kusipäät voi tehdä mitään estääkseen sitä. Hymy nousee huulilleni. Olen varmasti psykopaatti.

***
Säpsähdän hereille unestani. Kuulen oven ulkopuolelta juttelua. En kuitenkaan osaa paikantaa mistä päin taloa se tulee. Tai mikä paikka tämä ikinä onkaan. Ehkä se kuuluu ulko-ovelta?

Tajuan juuri, etten ole käynyt koko täällä oloni aikana muissa kuin tässä huoneessa, joten minulla ei ole aavistustakaan siitä, minkälaisessa talossa minua pidetään. Puhumattakaan siitä, missä päin maailmaa olemme. Huokaisen turhaantuneena. Miten olen saanut itseni näin huonoon tilanteeseen?

Kuuntelen keskustelua korva tarkkana. Se kuuluu oven takaa hiljaisena. Erotan kuitenkin pätkiä.

"Tekikö tyttö mitään tyhmää?" joku kysyy.

"Mmm, välikohtaus ruiskun kanssa ja pieni tunnepurkaus. Ei kuitenkaan mitään vakavaa kaikki on nyt kunnossa", kuulen Nicin äänen.

Minua ärsyttää se, miten hän vähättelee "tunnepurkaustani". Minähän uhkasin tappaa hänet, eikö mikään minussa tehoa häneen?

"Menen katsomaan häntä", Danielin ääni sanoo. Sydämeni hypähtää ja alkaa jyskyttämään korvissa niin, etten kuule omaa hengitystäni. Tällä kertaa en ehdi esittää nukkuvaa, kun ovi läimäistään jo auki.

"Hei Vila", Daniel ilmestyy oviaukkoon koko komeu... Ei, ei ja ei! Taasko tämä alkaa? Vittu Vila pitäisit edes hetken ajatuksesi kurissa! Moitin itseäni.

"Hei", vastaan arasti ja tuoijotan miehen kenkiä. En uskalla katsoa häntä silmiin, sillä pelkään, mitä se saisi minussa aikaan.

Hänen kenkänsä näyttävät kalliille, varmaankin nahkaa. Mielessäni käy, mistä tämä mies on hankkinut kaikki rahansa. Siihen liittyy varmaan jotain hämäriä bisneksiä, sen verran näistä tyypeistä voi päätellä.

"Olit sitten saanut päähäsi ruveta heilumaan jonkun ruiskun kanssa, olenko oikeassa?" Daniel kysyy huvittuneena.

Nyökkään nolona ja tuijotan edelleen maahan. Että pitikin...

"Hei, ei oikeasti kannata ruveta temppuilemaan, ihan omaksi eduksesi. Minä en ole satuttamassa sinua, mutta ystäväni eivät ole välttämättä yhtä suopeita, jos rupeat hankalaksi", Daniel virnistää.