Vaarallisilla Teillä

3.

Olen pimeydessä. Taas. Miksi helvetissä minun pitää kokoajan olla tajuttomana? Onneksi en kuitenkaan nyt ole menettänyt muistiani. Muistan, kuinka joku kertoi minulle, että minua ei satuteta, mutta en luota siihen pätkän vertaa. Hän teki sen vain, jotta en saisi kohtausta. Tiedän, että voisin jo avata silmäni ja herätä, mutta pidän ne kiinni aivan kuin voisin unohtaa missä olen ja jäädä tähän pimeyteen leijumaan.

Vihaan itseäni. Miksi minun pitää olla niin utelias ja tyhmä? Ja saada näitä hiton paniikkikohtauksia!? Olisin vain jäänyt kotiin. Nyt minut raiskataan ja pahoinpidellään ja kaikkea muuta kamalaa kiitos idioottimaisen vakoiluni. Päällimmäiset tunteeni ovat viha ja pelko. Mitä tapahtuu, kun avaan silmäni? Päätän raottaa luomiani aavistuksen verran katsoakseni missä olen. Olkapäätäni särkee taas, mutta nyt vähemmän kuin viimeksi.

Huomaan makaavani jälleen sängyssä, mutta nyt erilaisessa kuin viimeksi. Huone ja sänky tuovat mieleeni sairaalan. Ehkä joku on pelastanut minut ja tuonut sairaalaan? Toivo herää sisälläni. Se sammuu kuitenkin pian, kun huomaan olevani ranteista sidottu sängyn laitoihin. Tottakai. Tuskin paikallisella sairaala-asemalla potilaita kahlitaan kuin eläimiä. Täällä onkin eri säännöt. Nyt sentään jalkani ovat vapaat, eli voin potkia itsepuolustukseksi. Tiedän, että se on varmasti turhaa, jos nämä tyypit aikovat tehdä minulle jotakin, mutta ajatus puolustautumisesta tuo jonkinlaista henkistä turvaa ja itsevarmuutta.

Ympärilläni piippaa laitteita, jotka mittaavat elintoimintojani. Yläpuolellani on kirkas lamppu, jonka takia jodun siristämään silmiäni. Huomaan siteen olkapäässäni. Joku on siis kantanut minut tänne ja sitonut olkapääni. Ajatus saa minut värähtämään. Miksi he ensin ampuvat minut ja sen jälkeen hoitavat kuntoon? Mitä he ovat varalleni suunnitelleet? Tämän on oltava jokin rikollisten sairaalaosasto. Jollain kieroutuneella tavalla ajatus noista miehistä makaamassa avuttomasti hoidettavana täällä saa minut huvittumaan, vaikka tilanne on kaikkea muuta kuin hauska.

Äkkiä kuuleen ulkopuolelta hiljaista puhetta. Höristän korviani ja jään jännittyneenä kuuntelemaan. Erotan sanat "tyttö" ja " herääkö hän pian". Puhuvatko he minusta? Mitä minulle aijotaan tehdä? Pelko käy kehoni läpi ja sumentaa ajatuksiani. Miksi minun on oltava näin säikky? Kasaa nyt itsesi Vila!

"Oliko hänet laitettava rautoihin?" tuttu ääni sanoo hiljaa. Mies joka puhui minulle aikaisemmin! Lisää puhetta. "...niin ...kyllä, mutta..." "Tyttö sai helvetti paniikki kohtauksen!" Miehen äänessä on jotakin, joka saa minut kiinnostumaan. Aivan kuin täällä rikollisten keskellä olisi joku, joka välittää minustakin. Ihmettelen omia ajatuksiani ja mietin olenko tulossa hulluksi. Mitä ikinä minulle aiotaankaan tehdä, se tuskin on mitään mukavaa. Kuuntelen keskittyneenä. Kiivas keskustelu jatkuu:

"Tyttö oli hirveän peloissaan. Hän on aika säikky, ole sitten varovainen", mies jatkaa. Jostain syystä hänen sanansa ärsyttävät minua, vaikka tiedän että se on totta. Ehkä hieman ristiriidassa sen kanssa, että rakastan kauhuelokuvia ja yökävelyitä. Se on kuitenkin eri asia. Nyt on tosi kyseessä, ei joku hölmö elokuva. Tykkään leikkiä pelolla mutta en kokea sitä.

Jatkan kuuntelua. Kuuluu vain mutinaa ja hiljaista puhetta. "Pitäisikö meidän kertoa hänelle... (muminaa) muussa tapauksessa... tiedät kyllä." joku sanoo. Kertoa mitä? Ja mitä muussa tapauksessa?

Mielikuvitukseni lähtee taas lentoon. Aiotaanko minut nyt viimein tappaa? Oloni alkaa olla tukala ja vaihdan asentoa. Samassa kuulen kahvan painuvan alas ja jähmetyn kauhusta.

Esitän nukkuvaa, kun joku astuu huoneeseen. Hengitykseni kiihtyy ja toivon, ettei tulija tajua minun heränneen. Askelet lähestyvät ja tunnen tuijotuksen itsessäni. Sydämeni tykyttää ja olen jähmettynyt kauhusta samalla, kun yritän näyttää mahdollisimman rennolta. Ties mitä nuo tekisivät huomatessaan minun heränneen. Nyt pystyn sentään tarkkailemaan heitä heidän tietämättään ja saada selkoa kohtalostani.