Aurinko nousee huomennakin

Prologi

Poliisiauton siniset valot heijastuivat märkään asfalttiin ja saivat koko ympäröivän maiseman kylpemään sinisen eri sävyissä. Tupakansavu leijui kiehkuroina kohti mustaa taivasta, josta äsken oli satanut jäätävää tihkua.

Ravistelin otsalle liimaantuneita hiuksia ja katselin, kun kaksi poliisia nousi autosta ja käveli kerrostalon rappukäytävään. Viereisen rapun edessä tupakoiva nainen katseli uteliaana portaisiin, jonne poliisit olivat kadonneet.

Oli lokakuu. Kuukausista se paskin. Kylmä viima pureutui ohuen takin läpi sieluun asti ja teki mieli painaa tupakan hehkuva hiillos kämmeneen, jotta olisin tuntenut edes hieman lämpöä.

Olin seisonut siinä tunnin. Kasper oli mennyt tunti sitten samasta ovesta, josta poliisit äsken menivät. Olin luvannut pitää ympäristöä silmällä ja ilmoittaa heti, jos mitään epäilyttävää näkyi, mutta nyt en saanut itseäni tekstaamaan, vaikka poliisit olivat ajaneet pihaan valot vilkkuen.

Kului muutamia minuutteja. Tupakoiva nainen livahti takaisin sisälle ja alkoi taas tihkuttaa. Poljin maata tennarin kärjellä ja toivoin, että jotain tapahtuisi. Jotain, jotta pääsisin lämpimään.

Nojasin selkääni kylmään tiiliseinään ja heitin tupakan maahan. Sen hiillos hehkui sinnikkäästi muutaman sekunnin, ennen kuin tihkusade sammutti sen.

Aiemmin päivällä suunnitelma oli kuulostanut hyvältä. Kasper menisi sisään uhittelemaan vanhoja kavereita veloista, joiden takaisinmaksu oli myöhässä. Seisoisin itse vahdissa kauempana ja ilmoittaisin kaikesta, mikä sattuisi olemaan epäilyttävää. En kuitenkaan ilmoittanut poliiseista, vaikka tiesin niiden tulleen paikalle jonkun häiriintyneen naapurin soittamana. Miksi muuten ne olisivat tulleet hyvämaineiselle kerrostaloalueelle?

Pyörittelin sytkäriä käsissäni, kun alkoi tapahtua. Kuului vihaista kiroilua, ennen kuin rappukäytävän ovi oli edes avattu. Kahdella poliisilla oli pitelemistä, kun Kasper potki jaloillaan kaikkea, mikä eteen sattui.

"Äläpä poika taistele vastaan!" toinen poliiseista ärähti ja sai osakseen vain ärhäkämpää sanailua. Kytät työnsivät Kasperin pää edellä auton takaosaan ja löivät ovet kiinni katkaisten huutavan pojan lauseen.

Vasta, kun poliisiauto oli kadonnut kohti keskustaa, etsin puhelimen nahkatakkini taskuista. Puristin tärisevät sormet nyrkkiin, toisella kädellä etsin yhteystiedoista Ainon numeroa. Kolme tuuttausta ja väsyneen kuuloinen ääni vastasi.

"Vituiks meni", sanoin. Ääneni kuulosti omituiselta omiin korviini, jotenkin liian kimeältä ja hätääntyneeltä. Aino naurahti tirskahtaen.

"No pitihän se arvata", se murahti. "Ala tulla sieltä, niin katsotaan mitä tehdään."

Ei Aino muuta sitten sanonutkaan. Puhelu sammui ja jätti jälkeensä vain painostavaa hiljaisuutta.

Lähdin kävelemään kerrostaloalueelta kohti Ruusunharjun keskustaa. Lukion pihassa oli perinteisesti tähän aikaan jokainen kylän yläkoululainen, jolla sattui olemaan jokin, jolla liikkua, mutta nyt piha ammotti tyhjyyttään. Koulun vastapuolella olevan ravintolan parkkipaikalla oli vain muutama auto, joiden valot osoittivat suoraan minuun.

Kylää halkoi lukion takaa junarata. Koulun pihan ja pienen ratapihan erottavaan metalliaitaan oli leikattu sinne tänne reikiä, joista mahtui juuri ja juuri repimättä vaatteitaan. Etsin yhden niistä ja kampesin itseni ratapihalle.

Spraymaalattujen junanvaunujen seassa näin jotain sinne kuulumatonta. Sinitukkainen poika istui keskellä raiteita ja nyppi kylmyyden kuolettamaa ruohoa. Sillä oli toisessa kädessään sytkäri, johon se tasaisin väliajoin sytytti liekin.

Liekin loimussa sen hiukset toivat mieleen turkoosit meret kaukana Ruusunharjusta.