Aurinko nousee huomennakin

21. Käsky

Nuutti

Mitä pidemmälle ilta venyi, sitä enemmän olin varma siitä, etten voisi jatkaa näin. Tunsin Ainon syyttävän katseen itsessäni; Meten virneen, kun se huomasi, miten Eelis hivuttautui kuin huomaamatta lähemmäs minua sohvalla.

Tunsin olevani kielekkeen reunalla, jossa alhaalla minua odotti Eeliksen hyväntahtoiset aikeet ja suurena kummituksena, mustana, nokisena möykkynä sana tulevaisuus. Kielekkeellä kanssani olivat vanhat tavat, Ainon suojaavat siivet, joiden alle olin saanut käpertyä.

Nyt minun täytyi vain päättää.

Olin lähestulkoon sataprosenttisen varma siitä, että Tampereen visiitin jälkeen päiväni Ainon alamaisuudessa olivat luetut. Mitä se tarkoittaisi käytännössä, sitä en suostunut ajattelemaan vielä.

Minua kummittelivat ensi vuonna tulevat syntymäpäivät, jolloin täyttäisin kaksikymmentä. Minua kummitteli isän varjo, joka laahusti perässäni minne tahansa menin. Se oli unissani, joskus vierelläni, vaikka valvoin.

Sitten olivat vielä äiti, sen alkoholiongelma, jota se ei suostunut myöntämään ja Eelis, joka oli kytän poika, mutta niin perkeleen puoleensa vetävä, että minua pelotti.

Eelis oli se, joka esti minua vajoamasta syvemmälle ajatuksiini. Se leikki sormillani, pyöritteli hopeista sormusta etusormessani ja lopulta painoi päänsä olalleni. Kello oli vähän yli kymmenen ja se vaikutti uneliaalta.

"Väsyttääkö?" kysyin hiljaa. Eelis nyökkäsi ja lomitti sormemme. Se katseli yhteenliitettyjä käsiämme vaikeasti luettava ilme kasvoillaan ja tukahtunut henkäys purkautui huuliltani.

Olin heitellyt sitä ympäriinsä ja silti se istui siinä. Käsi kädessä kanssani, pää olkapäälläni aivan kuin olisin jollain tapaa luotettava.

Olin kaikkea muuta kuin luotettava, enkä antaisi itseni vajota yhtään syvemmälle. Tämä ilta oli poikkeus. Eelis oli tullut luokseni.

"Taika pussas mua", se sanoi. Sen ääni katosi jonnekin paitaani ja Kasperin pitämään meteliin. Kuulin kaiken silti kristallinkirkkaasti.

"Millon?" sanahdin, enkä pitänyt siitä, miltä ääneni kuulosti. Epäuskoiselta.

"Tänään", Eelis vastasi ja nosti katseensa minuun. "Ennen ku mä tulin tänne."

Tuijotin pojan kasvoja ja naurahdukseni kuulosti tukahtuneelta. "Aijjaa."

"Mun pitää varmaan huomenna kohdata se ja kysyä siltä, että mitä ihmettä se oikein ajatteli", poika jatkoi. "Mutta ku mä oon käytännössä vieläkin arestissa."

Tuijotin televisioruutua sanattomana. Kasper oli hakannut Fortniteä tuntikaupalla, eikä se ollut onnistunut voittamaan vielä kertaakaan. Joka kerta hävitessään se löi ohjainta sohvatyynyyn ja puuskahti sen kuuloisena, että sen eliminoiminen oli aivan uskomattoman törkeää.

"Sori", sanahdin, vaikka minun olisi pitänyt sanoa paljon muutakin. Eelis oli joutunut neljän seinän sisälle takiani. Sen isän täytyi olla järjettömän kontrolloiva, että se laittoi poikansa arestiin niin pienestä.

"Ei se oo sun vika", Eelis mumisi jälleen paitaani vasten. "Isä nyt on vaan mulkku sille päälle sattuessaan. Ei kannata ottaa henkilökohtasesti."

Eelis ei tainnut ymmärtää, että asia todellakin oli otettava henkilökohtaisesti. Jos sinä yönä talossa olisi ollut kuka tahansa muu tästä huoneesta, sen isä olisi kuulustellut niitä vasta aamulla. Mutta minä olin Viherlehto.

Tuomittu kakkosluokan kansalainen jo ennen syntymääni.

Suustani pääsi silti naurahdus Eeliksen sanoille. Se virnisti ja sen silmissä oli taas se vähän arka katse, kun se halusi tehdä tai sanoa jotain, mutta ei ihan uskaltanut. Kurottauduin suutelemaan sitä välittämättä muista.