Aurinko nousee huomennakin

7. Naarmuja

Nuutti

"Vittu", sihahdin itsekseni, kun törmäsin kuistille heitettyyn roskapussiin. Sen sisältö kilahteli ja potkaisin sitä jalallani sivummalle, etten joutuisi hyppimään sen yli lähtiessäni.

Kuisti oli täynnä tavaraa, koska kumpikaan meistä ei halunnut pysähtyä ja katsoa, miltä ympärillämme näytti. Äiti heitteli sinne vain tölkkinsä, jotka minä sitten palauttaisin.

En huutanut ovelta tervehdystä, sillä tiesin äidin olevan siihen aikaan nukkumassa. Yleensä se nuokkui sohvalla, ei liikkunut siitä kuin keittiöön ja kylpyhuoneeseen. Jätin maiharini eteiseen ja kävelin keittiöön varoen narisevia kohtia puulattiassa.

Katsoin jääkaappiin, mutta siellä oli vain suolakurkkuja ja valo. Löin sen oven kiinni ja nojauduin vasten tiskipöytää.

Äiti oli ehdottanut talon myymistä. Se oli sanonut, että ränsistyneestä omakotitalostakin sai jotain, edes pienen summan, jolla me kummatkin päästäisiin alkuun jossain toisaalla.

Se oli sanonut, että halusi auttaa minua, jotta saisin tulevaisuuden, josta olin aina haaveillut. Mutta vittu, ei se tiennyt etten haaveillut mistään.

Olin lakannut haaveilemasta sinä sateisena aamuna, kun kuistille mennessäni silmieni edessä oli roikkunut isän jalat.

Avasin kuivakaapin oven ja etsin kahvipaketin. Kello näytti puolta kahdeksaa illalla, mutta laitoin silti kahvin tippumaan. Minulla oli joka tapauksessa vaikeuksia saada nukuttua, joten ei yksi kahvimukillinen tehnyt pahaa.

En jaksanut laittaa valoja, joten istuin pimeässä. Ulkoa tuleva katuvalojen kelmeys valaisi pelkästään keittiönpöydän pinnan, muuten oli pilkkopimeää.

Tuoksui kahvilta. Se peitti alleen alkoholin kitkerän, melkein makean hajun, joka oli tehnyt itsensä kotoisaksi kaikkiin meidän kalusteisiin. Äiti ei varmaan sitä edes huomannut, mutta minä kyllä huomasin.

Nousin kaatamaan itselleni kahvia, kun kuulin olohuoneesta lattian narinaa. Äiti askelsi hitaasti talon läpi, eikä varonut kohtia, joiden tiesi narahtavan lujaa. Minä olin oppinut kulkemaan lapsesta asti nurkkia pitkin varpaillani niin, että päästin mahdollisimman vähän ääntä.

Kaikki tapahtui lopulta niin nopeasti, etten ehtinyt edes ajatella. Polttavan kuumaa kahvia läikkyi kädelleni, kun äiti repäisi minut käsivarsista lattialle. Se kynsi paitani etumusta silmät lautasen kokoisina, enkä hetkeen osannut edes puolustautua.

Sen pitkät kynnet raapivat käsivarsiani, enkä saanut siihen katsekontaktia nähdäkseni, missä kunnossa se oli. Se hengitti raskaasti, melkein vinkuen.

"Äiti!" karjaisin ja tönäisin sen päältäni. Se pakeni keittiön nurkkaan kuin ahdistunut eläin, niin säikähtäneeltä se näytti.

Se katseli minua vaaleiden kulmiensa alta kuin ei tuntisi minua lainkaan. Nousin nielaisten polvilleni.

"Äiti", sanahdin jotenkin epätoivoisena. Naarmut käsissäni kirvelivät ja osasta tihkui pisaroittain verta. Silmiä kirveli. "Äiti, se oon minä."

Äiti ei vastannut. Se ei hengittänyt enää niin raskaasti, mutta sen silmät olivat pelkkää mustaa rengasta. Tunsin omiini nousevat kyyneleet, joita en kuitenkaan päästänyt tippumaan.

Nousin seisomaan ja hetken minusta tuntui siltä, etten pystyisi luottamaan jalkoihini. Äiti säpsähti ja peitti kasvot käsillään.

Minä kävelin ulos taakseni katsomatta.

x

Istuin ensimmäiselle bussipysäkille, joka tuli vastaan. Lasiseinä tuntui jääkylmältä selkää vasten, mutta en välittänyt. Se juurrutti minut paikoilleen, siihen hetkeen.

Käteni tärisivät niin paljon, että sytkärin liekki hiipui aina olemattomiin. Kun lopulta sain tupakan sytytettyä, en saanut takkuavalta hengitykseltäni vedettyä henkostakaan.

Katsoin sateen kastelemaa asfalttia, johon katuvalot loivat ympyröitä. Katsoin bussipysäkin haalistunutta liikennemerkkiä, pylväitä, joihin joku oli liimannut eläinten oikeuksia puolustavia tarroja.

Katsoin pysäkin vieressä aukeavaa kävelytietä, jonka tiesin johtavan joelle. Katsoin omia, kuluneita kenkiäni. Lenkkeilijöitä, ohikulkevia autoja.

Ja lopulta katsoin naarmuisia käsiäni.

Katsoin niiden tärinää, katsoin, kuinka ne tarttuivat huulillani laiskana roikkuvaan tupakkaan. Sitten katsoin savua, joka nousi pilvenä kohti lyhtypylväiden valoa.

Lopulta katsoin eteeni seisahtunutta hahmoa, jonka sumeat ääriviivat katosivat sen takana aukeavaan pimeyteen. Räpyttelin silmiäni ja tajusin itkeväni.

"Nuutti", hahmo henkäisi jotenkin kauhean hätääntyneen kuuloisena. Sitten tunsin käden polvellani, toisen jossain käsivarren tietämillä.

Hahmo laskeutui polvilleen eteeni välittämättä sormissani palavasta tupakasta tai siitä, että maa oli kaatosateesta märkä.

Se hahmo oli Eelis.

Turkoositukkainen Eelis, joka katsoi minua suurilla silmillään niin helvetin huolestuneen näköisenä, että sattui.

Se haki katsettani, joka vaelsi sumeana jossain sen kasvoilla. En tiennyt yrittikö se maadoittaa minua siihen hetkeen pitelemällä kättään polvellani, mutta kaikesta huolimatta se onnistui.

Lopulta katsoin sitä silmiin ja se väläytti minulle jotain hymyntapaista.

"Moi", se henkäisi. Se ei noussut ylös tai siirtänyt käsiään, vaan pysyi paikoillaan. Sen käsistä hohkasi lämpöä kehooni ja värähdin.

"Onks kaikki ok?" Eeliksen ääni oli pehmeä. Sellainen soljuva ja melkein makea, teki mieli kumartua lähemmäs kuuntelemaan sitä.

"On", vastasin. "Tai en mä tiiä."

Eelis naurahti vähän, oikeastaan vain tuhahti. En tunnistanut sen kasvoilla olevaa ilmettä iloksi enkä suruksi, se oli jotain siltä väliltä. Kulmakarvojen välissä oli pieni ryppy, kun se tarkkaili minua.

"Sulla ei oo takkia, Nuutti", se totesi. "Täällä on viisi astetta lämmintä."

"Ai", sanahdin. Eelis näytti kauniilta niissä kelmeissä valoissa, se näytti niin kiltiltä ja hyväsydämiseltä. Juuri sellaiselta, jonka seurassa minun ei kuulunut olla.

"Sä asut varmaan tässä ihan lähellä", se pohti asiaa ehkä enemmän itsekseen kuin että olisi sanonut sanat minulle. "Miksi sä istut siinä?"

En osannut vastata. Tuntui, että päässä ei liikkunut yhtä ainoaa järkevää ajatusta. Ainoastaan Eelis, Eelis, Eeliksen siniset silmät.

Nostin käteni pojan poskelle. Se värähti kai tahtomattaan kylmiä sormiani, eikä päästänyt katsettaan tippumaan kasvoiltani. Olin kadottanut järkeni niiden muutaman, naurettavan metrin aikana, jonka olin kävellyt kotoa pysäkille.

Eeliksen ylähuuli oli sellainen kaareva, se näytti melkein sydämeltä. Liu'utin peukaloani sen leukalinjalla, kunnes hetken taika katosi kuin sormia napsauttamalla, kun poika henkäisten tarttui ranteeseeni.

"Mitä nää on?" sen suusta tipahtelevat lauseet olivat pelkkiä kysymyksiä. Hätääntyneen kuuloisia kysymyksiä toisensa perään.

Se kosketti käsivarteni naarmuja sormenpäillään ja minun teki mieli nykäistä käteni irti sen otteesta. Olin kuitenkin jähmettynyt paikoilleni, äänihuuliani myöten.

"Nuutti?"

Kiskaisin käteni Eeliksen otteesta ja nousin ylös saaden pojan horjahtamaan taaksepäin. Se mätkähti märälle asfaltille ja sen siniset silmät katosivat turkoosien etuhiusten taakse piiloon.

Otin muutaman horjuvan askeleen kauemmas, enkä pystynyt ajattelemaan muuta kuin yhtä ja samaa lausetta.

Mikä minua vaivasi?

Eelis sanoi jotain, mutta en pystynyt jäädä kuuntelemaan. Minun oli pakko päästä pois.

Pois Eeliksen luota, sillä en pystynyt ajattelemaan selvästi sen katseen alla.

x

tää luku on mulle itselleni hirmu tärkeä ja tykkäsin tän kirjottamisesta ihan tosi paljon. toivottavasti se välittyy ja tykkäätte tästä myös 💛