Aurinko nousee huomennakin

18. Haamuja

Nuutti

Kun Aino oli löytänyt minut kolmetoistavuotiaana puistosta, hoipertelemasta kuin minkäkin humalaisen esiteinin, oli se istahtanut viereeni ja tarjonnut tupakkaa.

Olin kertonut sille isän kuolemasta, äidin poissaolevuudesta ja siitä, kuinka kotona haisi aina alkoholi tai siihen sekoittuva, kitkerä kahvi. Olin kertonut sille kaiken vailla suojamuureja, sillä se oli ollut ensimmäinen ihminen kolmeen vuoteen, kuka oli kysynyt.

Aino kertoi isoveljestään Antista, joka oli kuollut yhtenä sateisena maanantaina. Siitä oli silloin kulunut vain muutama kuukausi, mutta Aino puhui asiasta kuin olisi jo päässyt yli.

Olin katsonut silloin kahdeksantoistavuotiasta naista ihaillen ja ajatellut, että sellainen minäkin halusin olla. Että pääsisin yli isästä niin kuin Aino oli päässyt Antista: etteivät menneisyyden aiheuttamat haamut enää pitelisi minua hereillä, kunnes aamu nousisi.

Olin kolmentoista, mutta Aino kai näki silmissäni roihunneen taistelutahdon. Liekin, joka ei sammunut.

Ainon kotitalon autotallissa minusta tuntui, että olisimme käyneet salakerhoa. Meillä oli henkilö, jota katsoa ylöspäin, joka välitti. Mutta meillä oli myös toisemme; minä, Kasper ja Aaron.

Kun vuodet kuluivat ja ränsistynyt autotalli vaihtui keltaiseen, hilseilevään luhtitaloon tajusin, ettei Aino ollut päässyt yli.

Antti oli kaikuna jokaisessa sen lauseessa, haamuna sen selän takana. En ollut vuosiin kyseenalaistanut mitään, mitä teimme, mutta pian tajusin. Olin silloin viidentoista.

Teimme kaiken siksi, koska Antti oli kuollut. Se oli jättänyt jälkeensä viisitoistavuotiaan korviin järisyttävän suurelta kuulostavat velat ja vihaisen jengin Tampereelle.

Ainon oli ollut pakko jatkaa veljensä perintöä, sillä Antin velat olivat Ainon velkoja. Tampere ei kysynyt keneltä rahat tulivat.

Siksi totuin outoihin vaihtokauppoihin hämyisissä rappukäytävissä. Totuin penkomaan lääkekaappeja minne tahansa menin, ottamaan äidin käsilaukusta nukkumiseen tarkoitettuja lääkkeitä ja kulkemaan Kasperin kanssa varpaisillaan mökin poikki sen isän työhuoneeseen katsomaan, oliko sen lääkemäärä kasvanut edellisestä.

Opin tekemään kaiken hienovaraisesti, kiinni jäämättä. Opin Ainon tavoille, siihen, mitä se odotti minulta. Minulla oli kodilta tuntuva paikka, jossa sain olla se Nuutti, kuka todella olin. Rikkinäinen, isänsä menettänyt Nuutti, joka ei osannut nauraa.

Mutta mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä enemmän aloin kyseenalaistaa Ainon toimintatapoja. Sen velat olivat suuria, Tampere odotti tiettyä summaa jokaiselta kuukaudelta ja Aino tiesi, mistä saisi rahaa jäämättä kiinni.

Mutta minä olin ollut kolmetoista, kun se oli sysännyt osan vastuusta minunkin heiveröisille harteilleni. Kasper oli ollut minuakin nuorempi, vasta juhlinut kaksitoistavuotissyntymäpäiviään.

Nyt olin yhdeksäntoista, Aino kaksikymmentäneljä.

Se oli kasvattanut minut heiveröisestä pojasta mieheksi, joka oli rakentanut ympärilleen muurit luodinkestävästä lasista; joka oli entistä enemmän säröillä, mutta osasi vain peittää ne.

x

Aaron oli parkkeerannut Hondansa lähikaupan pihaan kahden pakettiauton väliin. Meillä oli ikkunat auki, vaikka marraskuinen viima löi sisälle ja sai meidät palelemaan.

Aino nojasi minullekin tutun lastauslaiturin kaiteeseen ja jutteli ehkä kolmissakymmenissä olevalle miehelle. Mies oli kalju ja sillä oli päällään paksun näköinen musta villakangastakki. Aino sen sijaan värjötteli pihalla pelkässä farkkutakissa, jonka rinnuksissa oli kymmeniä pinssejä.