Aurinko nousee huomennakin

10. Lastauslaituri

Eelis

Katsoin itseäni peilistä. Vessan keinotekoiset valot saivat kasvoni näyttämään vähän sairailta. Olin aivan järkyttävän kalpea ja silmieni alla oli puolikuun muotoiset alueet, joiden väritys oli vähän sama kuin sen hetkinen hiusvärisekoitus lavuaarin reunalla.

Olin vaalentanut hiukseni, tullut suihkusta ja kuivannut ne. Silti ne hohtivat itsepäisesti sinisinä, vaikka yritin mitä. Tiesin kaapissa olevan toinenkin paketillinen vaalennusainetta, mutta kielsin itseäni. Halusin pitää edes hiukset päässäni, olivat ne sitten minkä väriset hyvänsä.

Säpsähdin, kun pesuhuoneen oveen koputettiin. Katsoin tukkaani, sen harmaaksi muuttuneita latvoja, ja avasin oven.

Isä seisoi oven takana poliisin univormussa. Sen katse liikkui hitaasti kasvoiltani hiuksiini ja olin näkevinäni sen kasvoilla häivähdyksen huvitusta.

"Mulla alkaa työvuoro tunnin päästä", se sanoi ja lähti kävelemään kohti keittiötä. Jotenkin minulla oli olo, että minun täytyi seurata sitä.

"Niin?" kysyin ja istahdin keittiönjakkaralle.

"Käy ostamassa itselles jotain ruokaa tälle illalle ja huomiseksi jotain, mitä voin laittaa", isä sanoi ja katsoi jälleen hiuksiani. "Ja... osta vaikka joku hiusväri."

Se löi käteeni kaksi kahdenkympin seteliä ja lähti. Jäin typertyneenä istumaan keittiöön, vaikka ulko-ovi naksahti kiinni ja isä oli jo mennyt.

Aikoiko se todella sponssata hiustenvärjäykseni?

Kimposin keittiöstä huoneeseeni ja aloin vaihtaa vaatteita. Farkut, vaaleanpunainen neule ja jotain, jolla peittää hiukset. Samalla yritin miettiä lähikaupan värivalikoimaa.

Pinkkiä siellä oli ainakin, ehkä liilaakin. Siniset olivat tuntuneet tavaramerkiltäni, mutta kaipasin muutosta.

Kävelin alakertaan ja vedin farkkutakin päälleni. Lokakuu oli kylmä, joten kiedoin kaulaani vielä mummon kutoman huivin.

Isän auto oli kadonnut pihapiiristä ja siitä muistutti enää renkaan jäljet hiekassa. Löin oven kiinni ja lähdin kohti kauppaa.

x

Näytti uhkaavasti siltä, että alkaisi sataa, joten kiihdytin askeleitani. Kylä vaikutti hiljaiselta, eikä matkalla kohti pientä lähikauppaa ohitseni ajanut yhtäkään autoa.

Oikaisin pienen ojanpenkan yli ja kävelin aution parkkipaikan läpi kohti kaupan katosta. En kuitenkaan ehtinyt edes katoksen alle turvaan mahdolliselta sateelta, kun jalkani pakottivat minut pysähtymään.

Kaupan lastauslaituri oli parkkipaikan puoleisella seinustalla. Ison nosto-oven vieressä vilkkui punainen valo, joka maalasi täpliä kosteaan asvalttiin. Pienillä metalliportailla istui henkilö, joka näytti erehdyttävän tutulta.

Kävelin lähemmäs. Nuutti nosti katseensa minuun ja heilautti sitten toista kättään jotenkin laiskasti tervehtiäkseen. Toisessa kädessään se piteli lasista kaljapulloa.

"Mitä sä täällä teet?" kysyin ja vilkaisin taivasta. Harmaat pilvet ajelehtivat taivaalla vailla päämäärää.

Nuutti virnisti, mutta ilme ei pysynyt sen kasvoilla kauaa. Se näytti taas aivan järkyttävän väsyneeltä.

"Mitä itse teet siinä?" se kysyi ja sai minut vetämään vaistomaisesti pipoa paremmin päähäni. Hiusteni harmaat latvat näkyivät kyllä sen alta.

"Mikset sä ikinä vastaa mun kysymyksiin?" kysyin.

"Mikset sä ikinä lakkaa kysymästä niitä?" se haastoi ja otti pitkän kulauksen pullostaan.