Aurinko nousee huomennakin

14. Uhkarohkea

Eelis

"Ei sun tarvii tulla hakemaan mua koulustakin", sanahdin ja löin poliisiauton oven perässäni kiinni. Isä odotti niin kauan, että sain turvavyön kiinni ennen kuin käynnisti auton. "Kyllä mä nyt tiedän miten kotiin kävellään. Sitä paitsi kaikki tuijottaa."

"Siinäpähän tuijottavat", isä sanoi happamasti ja kääntyi Ruusunharjun keskuskadulle. Valuin syvemmälle penkissäni ja tuijotin ikkunaan hakkaavia sadepisaroita.

"Kaikki varmaan luulee, että sä teet siinä ovella ratsiaa tai jotain", puuskahdin. "Kyttäät kenen takataskussa on nuuskapurkki."

Isä vilkaisi minua vain ohimennen, ei vastannut sanoihini mitään. Vaivuimme kiusalliselta tuntuvaan hiljaisuuteen, kunnes isä käänsi auton pihatiellemme.

"Saanko mä vielä valittaa?" kysyin isältä sitten, kun se paistoi keittiössä kalapuikkoja. Avasin ikkunan ja annoin kylmän, kohta marraskuisen ilman virrata sisään.

"Etköhän sinä valittanut jo ihan tarpeeksi", isä vastasi ja asetti paistinpannun keskelle keittiönpöytää. Se istui minua vastapäätä ja alkoi syömään, sillä sen ruokataukoa oli jäljellä enää vaivaiset vartti.

"Mä oon ihan kohta täysi-ikäinen", mutisin ja pyörittelin täydellisen pyöreää kurkkuviipaletta lautasellani.

"Ja siihen asti teet asiat juuri niin kuin minä sanon", isä sanahti. "Syö."

Tyydyin siis kohtalooni ja mulkoilin sitä vihaisesti pöydän yli aina, kun sen silmä vältti. Minusta tuntui, että se näytti jotenkin omahyväiseltä. Saiko se jotain vitun tyydytystä siitä, että oli laittanut seitsemäntoistavuotiaan poikansa arestiin kuin jonkun pikkulapsen?

Kun se viimein lähti takaisin töihin, näytin sulkeutuneelle ovelle keskisormea.

x

Loppuillan istuin keskellä suurta parisänkyäni, jouluisessa pyjamassa, vaikka aattoon oli vielä kaksi kuukautta.

Kun isä oli aamulla sanonut laittavansa minut arestiin tehdäkseen selväksi, etten saanut pyöriä Nuutin kaltaisten poikien seurassa, olin nauranut. Vahingossa. Se oli lisännyt arestini pituutta ainakin viikolla.

En vain ymmärtänyt isän ajatuksenjuoksua, en edes jaksanut yrittää ymmärtää. Jos se oli nähnyt Nuutin elämän ehkä hirveimmän hetken, sen, miten se oli vaikuttanut vasta kymmenenvuotiaaseen, miksi se vihasi poikaa?

Miksi se ajatteli Nuutin olevan minulle jotenkin huonoa seuraa, vaikka tiesi mistä pojan ongelmat juonsivat?

Vaikka ajatukseni pyörivät lähinnä siinä, kuinka voisin auttaa Nuuttia, en voinut olla ajattelematta sitä tosiasiaa, etten tiennyt pojasta mitään.

Tiesin, että se oli yhdeksäntoista. Tiesin, että sen isä oli hirttänyt itsensä ja että se pyöri usein kylällä sen harmaatukkaisen pojan kanssa.

Tiesin, että se kantoi repussaan lääkkeitä. Että se maistui tupakalta suudellessaan ja että se oli huokaillut, kun olin kuljettanut sormiani sen kastanjaisiin hiuksiin.

En tiennyt söikö se repussaan olevia lääkkeitä. Nukkuiko se koskaan. Asuiko se kotona äitinsä kanssa vai jossain ihan muualla. Oliko se minulle hyvää vai huonoa seuraa.

Silti en saanut sitä hätistettyä ajatuksistani. En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sen ilkikurista virnettä ennen kuin se oli suudellut minua. Olinko tosiaan niin helppo?

Säikähdin puhelimeni vaativaa piipitystä ja kurottauduin nappaamaan sen yöpöydältä. Olin todella niin helppo kuin olin kuvitellutkin, sillä Nuutin nimen nähdessäni tunsin sydämeni pompahtavan kurkkuun.