Aurinko nousee huomennakin

9. Hukassa

Nuutti

En olisi halunnut palata kotiin. Keltainen omakotitalo ei ollut enää aikoihin tuntunut aidolta kodilta, mutta muutama päivä sitten tapahtuneen kohtauksen jälkeen se tuntui siltä vielä vähemmän.

Tuhkatukkainen Aaron ajoi ja vilkuili minua vähän väliä taustapeilistä. Sen tuimilla kasvoilla oli ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin huolestunut ilme, enkä pitänyt ajatuksesta, että se oli huolissaan minusta.

"Kotiin vai?" se kysyi ja pyöritteli jälleen huulikorunsa rengasta. Nyökkäsin. Toivoin, että se oli katsellut minua taas, sillä en luottanut omaan ääneeni.

Aaron nyökkäsi takaisin ja ajoi Ruusunharjun ainoasta liikenneympyrästä suoraan. Etupenkillä istuva Kasper naputti sormiaan levottomana auton ikkunaan ja naksautteli niskojaan.

"Oikeesti voi vittu mää sanon", se jupisi itsekseen ja alkoi käännellä radiokanavia. Kuului suhinaa, heviä, suhinaa, räppiä, suhinaa.

Aaron läpsäisi Kasperin sormet radion nappuloilta ja käänsi äänenvoimakkuutta hiljemmalle. Minä katselin ohi viliseviä maisemia, jotka alkoivat hetki hetkeltä näyttää enemmän tutulta, enemmän siltä, että kohta näkyviin ilmestyisi keltainen omakotitalo.

"Voitko vaan rueta polttamaan taas, jooko?" tuhkatukkainen vaikersi ja käänsi auton nokan kohti omakotitaloaluetta. Kiristävä tunne kurkussani kasvoi, mitä pidemmälle pienellä kadulla ajoimme.

Kasper puuskahti kuulostaen siltä, että Aaron oli sanonut jotain aivan uskomatonta. "Mun täytyy ajatella mun terveyttäni."

"Tolla sähellyksellä sä et ehdi nähdä ensimmäisiä pyöreitäs", Aaron murahti. Minua olisi huvittanut Kasperin kasvoille valahtanut ilme, mikäli Aaronin sanat eivät olisi osuneet niin lähelle.

Tolla sähellyksellä sä et ehdi nähdä ensimmäisiä pyöreitäs.

Nielaisin tahtomattani.

Aaron parkkeerasi vanhan, tummansinisen Hondansa pihatien varteen ja jätti auton tyhjäkäynnille. Pyysin sitä odottamaan ja se nyökkäsi niin, että sen poninhännästä karkasi tuhkanharmaita hiuksia sen kasvojen eteen.

Kello oli vähän vaille kaksitoista ja etuovi oli jätetty lukitsematta. En huhuillut eteisessä mitään saadakseni äidin huomiota. En edes vilkaissut olohuoneeseen, vaan kävelin suoraan kenkiä riisumatta yläkertaan.

Sängynpäällä oli kasa puhtaita vaatteita, jotka oli viikattu kauniisiin pinoihin. Äidin oli täytynyt pestä pyykkiä. En antanut ajatukselle enempää valtaa muutenkin sekalaisessa mielessäni, vaan aloin lappaa vaatteita mustaan reppuun.

Pidin huolen, että kaikkea tuli mukaan. Sukkia, housuja, paitoja. Laturi, lääkkeet, hammasharja.

Vedin repun vetoketjut kiinni, kun rappuset alkoivat narista. Pysähdyin paikoilleni. En osannut liikkua mihinkään.

Käteni pitelivät vielä kiinni repun olkaimesta, kun tipahdin lattialle. Nariseva lautalattia otti minut vastaan. Tuntui, että tukehdun.

Isä. Se nousi rappuja ylös. Se lähestyi, ensin siitä näkyi vain päälaki, sitten kasvot, sitten ylävartalo ja— puristin silmäni kiinni.

Isä oli kuollut.

Se oli ollut kuollut jo vuosia.

Avasin silmäni ja se seisoi siinä yhä. Vaaleassa tukassa, päällään sininen kauluspaita ja farkut.

Auttakaa, ajattelin saamatta sanaakaan suustani, auttakaa nyt jumalauta.

Aloin keskittyä hengitykseeni, mutta se tuli ulos vain epätasaisina puuskauksina siellä täällä. Lopulta tunsin käden olkapäälläni.