Aurinko nousee huomennakin

6. Menneisyys

Eelis

Kylmä viima löi kasvoille heti, kun avasin alaoven. En tiennyt miksi juoksin Nuutin perässä ulos, mutta siellä minä seisoin. Ilman takkia, pojan katsellessa minua pistävillä silmillään.

Nuutti poltti tupakkaa. Tuuli kuljetti savun kiehkuroina minua kohti, mutta en osannut liikkua sen alta pois. Palelsi.

"Ei sun tarvi seisoa siinä", Nuutin ääni oli pelkkä murahdus. Se piteli toista kättään hupparinsa taskussa ja antoi tupakan hiilloksen varista nahkakengilleen.

Minulla oli tunne, että halusin oppia tuntemaan sen. Se oli kaikin tavoin minun vastakohtani; yön syvä pimeys siinä, missä minä olin keväällä kukkaan puhkeava luonto. Silti se veti jollain mystisellä tavalla minua puoleensa.

"Onks sun sukunimi Korhonen?" se kysyi sitten. Se katseli minua päästä varpaisiin ja tulin yhtäkkiä hirvittävän tietoiseksi siitä, miltä näytin sen rinnalla. Keltainen raitapaitani oli muutamaa kokoa liian iso, vaaleat farkut olivat polvista kuluneet ja turkoosi tukka oli ehkä enemmänkin vaaleanharmaa.

Puna nousi poskilleni kuin varkain. Sain vastattua Nuutille, vaikka yhtäkkiä sille puhuminen tuntui ihan kamalalta. "Joo."

Poika nyökkäsi. Sen kastanjaiset hiukset olivat ensimmäistä kertaa auki, eivätkä sillä pienellä nutturalla jolle ne juuri ja juuri ylsivät.

Mietin mihin oli kadonnut se rohkeus, joka oli kummunnut sisältäni, kun olin jutellut Nuutille ensimmäistä kertaa ratapihalla. Olin huutanut sen perään, vaatinut sitä kertomaan nimensä.

Sanonut, että halusin tietää kenelle puhuin.

Nyt en osannut kuin repiä paitani hihansuusta purkautuvaa lankaa ja kierittää sitä sormeni ympärille. Edes katseen nostaminen Nuuttiin tuntui kauhealta.

Se vaihtoi painoa jalalta toiselle ja heitti tupakan kosteaan maahan. Se litisti sen kengänkärjellään ja puhalsi viimeiset savut varmaan ihan tahallaan kasvoilleni.

"Oliks sulla jotain asiaa?" se kysyi. Muistin, mitä se oli sanonut minulle viimeksi. Sanat olivat juuttuneet muistiini.

Mä tiedän minkälainen poika sä olet. Saat lukiossa hyviä numeroita, etkä haluu sotkeutua mihinkään, minkä takia sun isäs vois pettyä suhun.

Mistä se tiesi millainen olin? Mistä se tiesi koulunkäynnistäni mitään, saatikka siitä halusinko isäni pettyvän vai en?

Ei se tuntenut minua.

"Te tulitte mun veljen luokse", sanahdin. "Joten haluaisin selityksen."

Rohkeus ei ollut omaani. Imin sitä itseeni Nuutilta, joka kohotti toista kulmakarvaansa.

"Ai nyt sä vaadit multa selitystä?" se naurahti. Mä kohotin katseeni taivaalle, jonka mustan pinnan katuvalot maalasivat oranssiksi. Vihasin niitä, katuvaloja, sillä ne peittivät alleen tähdet.

"Eikka vaikutti siltä, että te yllätitte sen", sanoin. Nuutti puuskahti ärsyyntyneenä, ja jotenkin tiesin sen tekevän niin aina, kun ei halunnut puhua aiheesta. Se oli sulkeutunut, vihainen, mutta samalla pystyin näkemään sen lävitse.

"Eikka oli ihan sekaisin", se sanoi. "Etkö sä nähnyt?"

"Sä puhut mun isoveljestä", sanahdin ja vedin käteni puuskaan. Eikalla saattoi olla ongelmia, mutta minä halusin auttaa sitä.