Aurinko nousee huomennakin

46. Anna kylmän veden tuudittaa

Eelis

Mette tuoksui sateelta, vahvalta kahvilta ja makealta hajuvedeltä. Tuoksu toi mieleeni kirpeät karkit ruskeissa paperipusseissa, joita isä oli tuonut meille lauantaisin ja joiden syömisen jälkeen oli tullut niin paha olo, että en halunnut syödä karkkia enää koskaan. Paitsi seuraavana lauantaina.

Tyttö piteli minua käsivarsiensa välissä kuin haurainta posliinia, joka voisi räsähtää rikki pelkästä henkäyksestä kohti. Se piirsi sormillaan selkääni suuria ympyröitä, ja olisin halunnut vain painaa pääni vasten sen olkaa.

Minulla oli kuitenkin huoli. Niin suuri huoli lammen rannassa ympyrää kävelevästä Nuutista, että en kyennyt rauhoittumaan. Mette yritti pitää katseeni muualla, mutta halusin nähdä Nuutin.

Halusin nähdä, että se pärjäsi. Että se pysyisi kasassa, olisi vajoamatta sinne, mistä olin hapuillut sitä kuukausia sitten.

Aaron seisoi sen vieressä, kädet puuskassa ja hartiat jännittyneinä. Kuulin sen puhuvan sille jotain, mutta tuuli kadotti sanat alleen, eikä Nuuttikaan tuntunut huomioivan niitä.

"Se ei ole millään tavalla sun vika", Mette sanoi sitten. Se nosti sormensa kasvoilleni ja suki hiuksiani paremmin. Sen syleilyssä sisäinen lapseni heräsi henkiin; kiitti siitä, että annoin Meten pidellä minua niin. Ja vaikka Mette välillä oli järkkymätön, pelottavankin piikikäs ja suorasanainen, oli se myös lempein ihminen, kenet olin koskaan tavannut.

En tiennyt missä olisin ollut ilman sen läsnäoloa.

"Jos mä olisin tiennyt aiemmin, niin—"

"Ei, kun nyt sä Eelis kuuntelet mua", Mette sanoi tiukasti. "Sä et olisi voinut tehdä mitään toisin. Tää kaikki paska vaan levis just nyt käsiin, se ei ole sun vika. Ei kukaan olis voinut arvata."

Olisin halunnut sanoa vastaan, sanoa, että minun olisi pitänyt arvata. Isä oli käyttäytynyt oudosti koko sen ajan, kun olin ollut Nuutin kanssa. Se oli kävellyt ympärilläni kuin vihainen vartiokoira ja kieltänyt minua tekemästä yhtään mitään.

En silti ymmärtänyt miksi se vihasi Nuuttia. Eihän poika ollut millään tavalla osallinen siihen, mitä sen isä oli touhunnut minun äitini kanssa. Oli väärin kasata Nuutin isän virheet pojan harteille, jolla oli liikaa taakkaa jo itsellään.

"Hei!" joku ärähti ja tunnistin äänen Eikaksi. Se hölkkäsi luoksemme henkeään haukkoen ja osoitti Nuuttia sormellaan. "Mikset sä vittu ilmottanu, että oot löytänyt Eeliksen?"

Astuin kauemmas Metestä ja marraskuinen kylmyys ympäröi minut jälleen. Eikka ja Nuutti pitivät tuijotuskisaa, enkä tunnistanut Nuutin ruskeissa silmissä piilevää tunnetta.

Sitten se harppasi muutamalla askeleella niiden välillä olleen välimatkan kiinni ja tarttui Eikkaa rinnuksista. Veli oli Nuuttia melkein päätä pidempi, mutta Nuutti oli vahva. Se työnsi Eikan selkä edellä puuhun ja ravisti.

"Tiesitkö sä tästä?" Nuutti ärisi. "Tiesitkö sä, että sun faijas tappoi isän?"

Aaron tarttui Nuuttia olkapäistä, mutta poika ei hievahtanutkaan. Ilma oli sakeanaan sen vihasta, enkä minä tuskin hengittänyt.

"Tiesin", Eikka ärähti takaisin. "Mutta sä et tunne meidän faijaa. Sä et tiedä minkälainen—"

"Sun faijas vittu tappoi ihmisen!" Nuutti huudahti, enkä halunnut ajatella sen särkyvää ääntä. Se puristi sormiaan Eikan hartioihin ja kaikki tuntui jälleen niin helvetin absurdilta, etten tiennyt kuinka olisin ollut. "Se tappoi ihmisen, ja sä olet tiennyt kaiken tän ajan sanomatta yhtään mitään. Minkälainen ihminen—"