Aurinko nousee huomennakin

35. Kultapoika

Nuutti

Jos se vain oli mitenkään mahdollista, oli Ruusunharju vieläkin sateisempi, mitä Tampere oli ollut meidän sieltä lähtiessä. Pilvet riippuivat matalalla ja minusta tuntui, että voisin koskettaa niiden pehmeää pintaa vain nostamalla käteni suoriksi kohti taivasta. Suuret sadepisarat läsähtelivät tuulilasiin ja minua palelsi, vaikka lämmityslaite puhalsi kuumaa ilmaa takapenkille asti.

Miika ajoi autoa rauhallisin liikkein; tiputti kyydistä ensin Aaronin pienen rivitaloasunnon eteen ja sitten poikansa mintunvihreän rintamamiestalon pihatielle. Pidin katseeni visusti käsissäni koko sen ajan, jonka vietimme talon pihalla.

Olisin voinut nousta autosta, jättäytyä kummalle tahansa asuinalueista ja kävellä kotiin, mutta jokin liimasi minut paikoilleni. Ehkä ne olivat suuret sadepisarat, jotka hakkasivat auton metallia tai sitten Miikan sanat keskellä Tampereen aamuliikenteestä vilkasta katua.

Teidän kahden täytyy pysytellä helvetin hiljaa tästä kaikesta, kun päästään Ruusunharjuun. Nuutille minulla on asiaa.

Viimeisen kahdentoistatunnin aikana oli tapahtunut niin paljon asioita, että minun oli hankala sijoittaa niitä aivoissani kronologiseen järjestykseen. Päällimmäisenä oli kuitenkin ymmärrys siitä, että vaikka Eelis oli sanonut rakastavansa minua, oli se ollut valmis kertomaan kaiken väkivaltaiselle isälleen, joka aivan varmasti manipuloi sitä uskomaan, että minä olin se, ketä varoa.

Vaikka halusin palavasti uskoa, että Eeliksellä oli tähän kaikkeen jokin järkevä selitys, eikä se ollut tehnyt tätä kaikkea ajattelematta lainkaan minua, tunsin oloni tyhmäksi.

Olinko todella ollut niin sinisilmäinen, että olin kuvitellut kaiken menevän juuri niin kuin olin suunnitellut?

Että Aino saisi velkansa kuitattua ja pääsisi pois kierteestä, johon oli joutunut tahtomattaan.

Että minä irrottaisin kahleeni ja saisin lopettaa Ainon alaisuudessa ilman vastuunkantoa kaikesta siitä, mitä olin vuosien varrella tehnyt.

Että Eelis odottaisi minua niin kuin olin pyytänyt, kyselemättä, pyytämättä yhtään enempää.

Että se vain istuisi ja odottaisi, kunnes todella olin valmis sanomaan, kuinka minäkin rakastin.

Että rakastin ehkä enemmän kuin olin mitään koskaan pystynyt rakastamaan.

x

Miika parkkeerasi auton keltaisen omakotitalon eteen ja nousi. Sadepisarat napsahtelivat sen tuulitakin peittämille hartioille, kun se käveli edelläni kotitaloni verannalle. En osannut kuin seurata sitä.

Tuntui, että olin liian väsynyt taistelemaan vastaan. Tiesin, että se halusi tehdä asioita selväksi, laatia ehdot sille, miten Tampereella tapahtunut voitaisiin lakaista mahdollisimman huomaamattomasti maton alle. Ehkä se halusi uhkailla minua, jotta pysyisin kaukana Eeliksestä.

Minä halusin vain sulkeutua viistokattoiseen huoneeseen ja kaivaa sänkyni alta rasian, jonka sisällön tiesin auttavan nukahtamaan. Kahden tunnin ajomatkan aikana haluni lopettaa kaikki, kaikki, oli kasvanut suuremmaksi kuin pitkään aikaan; suuremmaksi kuin halusin myöntää edes itselleni.

Suljin verannan oven perässäni ja huomasin Miikan katselevan kattoon. Ruskeat kattoparrut olivat vahvaa tekoa, vahvempaa kuin olin kuvitellutkaan. Tiesin, mitä ne pystyivät kannattelemaan.

"Tossa sun isäs roikkui, kun tulin", Miika sanoi, enkä osannut edes hätkähtää sen sanoja, sillä ne olivat totta. Kuva oli piirtynyt kymmenvuotiaan Nuutin verkkokalvoille pysyvästi, enkä saisi sitä koskaan pyyhittyä pois. Se ei olisi asia, jonka voisin vain unohtaa, sillä kohtasin sen jokaikinen kerta, kun suljin silmäni.