Aurinko nousee huomennakin

26. Haparointia

Nuutti

Heräsin johonkin, joka muistutti erehdyttävästi jotakuta huutamassa nimeäni. Olin nukahtanut kerrankin miltei samantien, kun olin laittanut silmäni kiinni ja nyt minusta tuntui, ettei kehoni halunnut herätä lainkaan.

"Nuutti!" se oli äiti. Äiti huutokuiskaamassa nimeäni. Ja ravistelemassa minua hartioista. Nousin voipuneena istumaan ja siristelin silmiäni ikkunaverhojen välistä loistavassa valossa.

"Nuutti!" äidin ääni kuulosti hermostuneelta. Sen sormet puristuivat tiukemmin hartioihini ja mielessäni välähtivät kuvat siitä illasta, kun se oli raapinut käteni verille. Olin käynyt sen jälkeen kotona vain kerran.

"No?" ärähdin ja vetäydyin pois äidin kosketuksesta. Hieroin kasvojani väsyneenä ja minun teki mieli palata takaisin uneen.

"Kuka toi poika meidän keittiössä on?" äiti kuiskasi sanansa melkein vihaisen kuuloisena, mutta en osannut välittää. Se vaikutti olevan lievässä laskuhumalassa. Sen oli täytynyt tulla kotiin vasta vähän aikaa sitten.

"Mitä se tekee?" kysyin ja ihmettelin vähän Eeliksen rohkeutta lähteä viereltäni ennen kuin olin herännyt. Tekikö se itselleen aamupalaa? Oliko meidän jääkaapissa edes mitään syötävää?

"Mä olisin heittänyt sen helvettiin täältä ellei se olis keittänyt kahvia", äiti sanoi ja istahti sänkyni reunalle. Sen kajaalit olivat valuneet sen poskille ja vihasin, että Eelis oli nähnyt sen ensimmäistä kertaa tällaisena. Juoppona. "Sillä pojalla on isäs villapaita päällä. Jumalauta, kun mä säikähdin, että Lauri on tullu takasin."

Äidissä oli liikaa kestämistä. Se ei ollut pyytänyt anteeksi aiheuttamaansa vahinkoa, saatikka tekemiään naarmuja. Silti se istui siinä, selittäen ja käsiään kiivaasti heiluttaen.

Halusin olla sille vihainen, koska minä vihasin sitä, vihasin todella, mutta se oli äitini. Ainoa, joka minulla oli jäljellä.

Joten nousin vain ylös ja annoin olla. En vaatinut äitiä selittämään missä se oli ollut yönsä tai keneksi se oli minua luullut sinä iltana, kun sen katse oli ollut kuin vauhkoontuneella eläimellä.

"Mistä Eelis on edes saanu isän paidan?" totesin ja vedin farkut lattialta jalkaani. Etsin kaapista sen yhden tietyn, pehmeän collegepaidan, jonka olin jättänyt kotiin lähtiessäni ja sidoin hiukseni nutturalle.

"Eelis? Sekö sen pojan nimi on?" äiti kysyi ja lähti perässäni alakertaan. Sen äänensävy oli pistävä, enkä pitänyt siitä. Se ohitti minut rapuissa ja kiirehti keittiöön.

"Eelis!" se huusi ja keittiöstä kuuluva astioiden kilinä lakkasi. Eelis tiskasi — se vittu tiskasi meidän keittiössämme ja äiti huusi sille noin.

"Ai huomenta", Eelis sanoi, kun saavuin keittiöön. Sillä todentotta oli isän vanha sinivihreä villapaita, jonka hihat se oli käärinyt kyynärtaipeisiin.

"Riisu tuo paita", äiti sanoi ja veti kätensä puuskaan. Eelis tuijotti sitä sanattomana, sen katse käväisi nopeasti minussa, kunnes se laski käärityt hihat alas. Paita oli sille niin iso, että se ylsi poikaa puoleen reiteen.

"Äiti", pyysin.

"Ole hyvä ja riisu se villapaita", äiti sanoi. "Mä en tiedä kuka vittu sä olet tai miksi sä tiskaat täällä, mutta tuo on Laurin paita ja sinä riisut sen päältäsi nyt."

Eelis ei näyttänyt säikähtävän äidin kovia sanoja, vaan riisui paidan päältään. Se viikkasi sen nippuun ja ojensi äidille. "Mä oon oikeasti tosi pahoillani. Mä en yhtään tajunnut, kun mä vaan otin sen Nuutin kaapista."

Äiti naurahti ja puristi paidan rintaansa vasten. "Mitä sä edes teet täällä? Ja miksi sä töngit meidän Nuutin kaappeja?"

"Äiti, ei se haittaa mua", yritin, mutta nainen hiljensi minut katseellaan. Sen kädet tärisivät ja näin, että se oli kipeästi unen tarpeessa. Sen tunteet olivat kuohunneet viime aikoina yli, aivan kuin se olisi jo ääriään myöten täynnä tätä kaikkea.