Aurinko nousee huomennakin

3. Lapsuudenkoti

Nuutti

En pitänyt odottelusta, mutta sitä suurin osa Ainon "keikoista" piti sisällään. Piti vahtia, kuunnella, katsella ja odottaa. Odottaa niin helvetin kauan, että meinasin nukahtaa Ainon autoon, lämmityslaitteen puhaltaessa kuumaa ilmaa kasvoilleni.

Kasper hoiti keikan jännittävimmän osuuden, niin kuin aina. Se meni sisälle asuntoon ja teki vaihdon sillä aikaa, kun minä pidin ympäristöä silmällä. Aino piti puhelinta korvallaan ja kuunteli, mitä asunnossa puhuttiin.

"Sano sille, että jos se ei maksa kahden viikon kuluessa, niin tää loppuu", Aino kuiskasi puhelimeen. Se oli taas letittänyt hiuksensa ja pyöritteli lettiä toisen käden sormissaan. Radio pauhasi hiljaa taustalla ja minua nukutti koko ajan vain enemmän.

Aino lopetti puhelun ja heitti uudenkarhean Iphonensa auton keskikonsoliin. Se tarkoitti, että vaihto oli suoritettu ja Kasper tulossa ulos.

Ihmettelin, miksi minun yhä annettiin osallistua keikkoihin. Viime kerralla minusta ei ollut mitään hyötyä ja Aino oli joutunut minun takia hakemaan Kasperin putkasta. En ollut saanut itseäni varoittamaan poliiseista. Miksi?

Kasper hölkkäsi ulos kerrostalosta ja avasi auton takaoven pujahtaen sisälle. "Se maksoi."

"Helvetin hyvä", Aino puuskahti. Kaksikko jutteli jotain, mutta en saanut itseäni kuuntelemaan. Tuijotin tutulta näyttävää poikaa, joka keskusteli jotain kerrostalon edustalla seisovan miehen kanssa. Mies näytti vähintään kolmekymppiseltä, se oli melkein kolme kertaa isompi kuin sen edessä seisova poika.

Eelis.

Avasin auton oven ja astuin kylmään ilmaan. Aino huusi jotain perääni, mutta löin oven vain kiinni. Kävelin kohti kerrostalon etuoven edessä seisovaa kaksikkoa, enkä tiennyt miksi tein niin.

"Hei", huudahdin ja näin, kuinka Eelis säpsähti. Asetuin Eeliksen vierelle.

"Mitä sä täällä teet?" Eelis kysyi hämmästyneenä. Se näytti jotenkin pieneltä pastellinsävyisissä vaatteissaan; vaaleanpunaisessa farkkutakissa ja vihertävissä samettihousuissa. Samalla kuitenkin mietin, miksi kukaan halusi pukeutua niin huomiotaherättävästi.

"Samaa voisin kysyä sulta", sanoin. Katsoin miestä, joka seisoi edessämme. Se näytti etäisesti tutulta, mutta en saanut kasvonpiirteitä yhdistymään mihinkään.

"Onks tää sun poikaystävä?" se esitti kysymyksensä Eelikselle ja osoitti minua. Minun teki mieli naurahtaa.

"Ei todellakaan", Eelis parahti. "En mä edes tiedä kunnolla kuka tää on."

"Tiiätkö sä sitten kuka tää on?" kysyin ja osoitin miestä edessäni. Eelis ei vastannut mitään. En tiennyt mitä se teki pahamaineisella kerrostaloalueella siihen aikaan, mutta en aikoisi jättää sitä sinne yksin. Tunne kumpusi jostain niin syvältä, että sitä vastaan oli hankala taistella.

"Mennään", sanoin ja tartuin Eeliksen käsivarteen. Se ei sanonut mitään, antoi minun vain raahata itsensä pois kerrostaloalueelta.

Pysähdyin vasta lukion pihassa. Eelis repäisi kätensä irti otteestani ja hieroi rannettaan.

"Mitä sä oikein teet?" se kysyi. Se irvisti pidellessään rannettaan.

"Vein sut pois sieltä, missä sunlaisten ei kuulu olla", sanoin. Kaivoin taskustani tupakan ja sytkärin. Eeliksen silmät leimahtivat samalla, kun iskin sytkäriini liekin.

"Mun elämä ei kuulu sulle", se tuhahti. Virnistin.

"Mä tiedän tasan tarkkaan minkälainen poika sä olet", sanoin. "Saat lukiossa hyviä numeroita, etkä haluu sotkeutua mihinkään, minkä takia sun isäs vois pettyä suhun. Sun ei kuulu olla tuolla."

Eelis ei vastannut mitään. Puhaltelin tupakansavua vähän tahallani sen kasvoille.

"Mee kotiis", sanoin sille niin jo toistamiseen. Tällä kertaa se ei kyseenalaistanut sanojani.

x

En ollut käynyt kotona pitkään aikaan. Ränsistynyt, keltainen omakotitalo ei oikeastaan edes tuntunut kodilta, vaikka äiti asuikin siellä.

Alkoholin pistävä haju tuli vastaan heti eteisessä. Tiesin mitä odottaa, joten pullojen ja tölkkien peittämä olohuone ei tullut yllätyksenä. Rintaa puristi, kun ravistelin sohvalla nuokkuvaa äitiä. Se siristi vähän silmiään ja hymyili toispuoleisesti.

"Nuutti", se kähisi ja silitti poskeani karhealla kädellään. En ollut tottunut sen kosketukseen, joten käänsin pääni sen sormien ulottumattomiin.

"Nuku vaan", mutisin ja vedin harmaata vilttiä äidin päälle. Se laski päänsä takaisin sohvan käsinojalle ja nukahti samantien.

Nousin natisevat rappuset yläkertaan, huoneeseeni. Sänky oli jäänyt petaamatta, kun olin lähtenyt. Olin viettänyt viime aikoina enemmän aikaa Kasperin vanhempien mökillä tai Ainon luona kuin kotona. Lapsuuden makuuhuone ei tuntunut omalta; siellä oli liikaa ahdistavia yksityiskohtia, vähän kuin nurkkia omassa mielessäni.

Seinällä oli vieläkin Type O Negativen juliste ja ikkunalaudalla oli muutama kirja, jotka mummo oli ostanut minulle lahjaksi. Se yritti kovasti tehdä minusta kaltaistaan, mutta lopetti sitten, kun huomasi ettei siitä tule mitään.

Istuin sängylle ja puristin täriseviä käsiäni nyrkkiin. Huoneessa oli tunkkaista, pölyistäkin, mutta en saanut itseäni nousemaan ja avaamaan ikkunaa.

Olin nukkunut taas huonosti. Väsymys tuntui kirvelynä silmissä ja heikkona olona koko kehossa. En silti saanut itseäni nukahtamaan.

Mietin Eelistä. Se oli puhunut itseään monta vuotta vanhemmalle miehelle alueella, joka oli tunnettu ties mistä pikkurikoksista. Sellaisen pojan kuin se oli, ei kuulunut viettää aikaa siellä.

Toisaalta mietin, miksi minua edes kiinnosti. Ei ollut minun tehtäväni huolehtia kiltin pojan maineen säilyttämisestä. Jos se halusi menettää, hajottaa itsensä niin, niin ei se kuulunut minulle.

Ehkä en vain halunnut siitä tulevan samanlaista kuin minusta oli tullut.