Aurinko nousee huomennakin

43. Salaisuuksia

Eelis

Mintunvihreän omakotitalon edessä todellisuus iskeytyi vasten kasvojani. Tuijotin olohuoneen ikkunasta kajastavaa valoa, sen ääriviivoja kostealla nurmikolla. Vain muutamaa päivää aiemmin oli satanut ensilumi, mutta nyt se oli pelkkä muisto, jonka voimin jatkaa yhä pidemmälle pimeään marraskuuhun.

Jätin kenkäni telineeseen verannalla ja astuin sisään. Lattia narahti tutusti jalkojen alla, tuoksui joltain mausteiselta ruoalta ja pesuaineelta. Olohuoneessa televisio heitti kirkkaita valokeilojaan seinille; kaikki oli jotenkin liiankin normaalia.

"Moi", huudahdin ja riisuin takkini naulakkoon. Kävelin peremmälle käytävällä ja tajusin isän istuvan keittiönpöydän ääressä. Se oli kietonut sormensa vihreän muumimukin ympärille, sen missä oli Tiuhti ja Viuhti, ja pöydällä oli earl greyn paperikääre.

"Istu alas, Eelis", isä sanoi, eikä nostanut katsettaan mukistaan. Vedin itselleni tuolin, istahdin alas ja ristin käteni pöydälle. Sydämeni hakkasi rintaani vasten niin lujaa, että tunsin sen pamppailun kaikkialla kehossani.

Liedellä oli kattila, joka porisi hiljaa. Tiskipöydällä oli tyhjiä tomaattimurskapurkkeja ja nyökkäsin päälläni niitä kohti. "Mitä ruokaa sä teet?"

Se oli typerä kysymys, mutta halusin murtaa jään. Olisin halunnut olla sanoissani rohkea, sellainen kuin Nuutti tai sen kaverit olivat. Olisin halunnut sivaltaa isää totuuksillani, sillä, mitä tiesin. Halusin laittaa sen maksamaan Nuutille tekemästään tuhosta, halusin käskeä sen kertoa, oliko Niemelän syytökset totta.

Mutta en minä ollut rohkea. Minä olin alistunut jälleen sillä samalla sekunnilla, kun olin lähtenyt Ainon asunnon ovesta isän kuudennen tekstiviestin jälkeen.

"Eikka tekee", isä vastasi. "Sitä tulista papumuhennosta, mitä ei syö pirukaan."

Olisin naurahtanut, jos olisin pystynyt. Eikka oli tehnyt samaista ruokaa aiemminkin, eikä isä ollut sen jälkeen päästänyt poikaa lähellekään keittiötä.

"Eikka on siis ollut kotona?" kysyin. Isä nosti katseensa minuun, enkä nähnyt silmälasien läpi kuin silkkaa pettymystä. Se oli pettynyt minuun. Tunnistin sen ilmeen koska tahansa.

"Miksi sä et ole ollut koulussa?" isä sanoi sitten, vastaamatta kysymykseeni. "Sieltä soiteltiin, että sua ei ole näkynyt siellä moneen viikkoon. Käyt kääntymässä silloin, kun huvittaa ja skippaat tärkeitä kokeita."

Tuijotin isän kovia kasvoja, tummaa tukkaa ja silmälaseja, joita se käytti vain kotona. Viha nosti päätään sisälläni, mutta jos halusin keskustella järkevästi, oli minun pakko hillitä tunteeni.

"Sekö sua just nyt kiinnostaa?" sanahdin. "Mä olen ollut Nuutin kanssa, koska sä vittu löit sitä."

Isä huokaisi ärtyneenä ja työnsi mukin kauemmas itsestään. Minun oli hankala ajatella, että se oli poliisina alentunut käyttämään sellaista väkivaltaa itseään huomattavasti pienempää kohtaan. Ajatus sai kylmät väreet kehooni.

"Mä käskin sen pojan olla erossa sinusta", isä mutisi. "On sen oma vika, että se ei ymmärrä järkipuhetta. Tein sille harvinaisen selväksi, että sinun lähellesi sillä ei ole mitään asiaa."

Minun teki mieli nauraa ja olisin varmasti nauranutkin, ellen olisi ollut niin helvetin vihainen ja peloissani. "Ja säkö sen päätät? Sä olet yrittänyt päästä meidän väliin niin monta kertaa tuloksettomasti, että luulisi sun jo ymmärtävän ettet sä tule onnistumaan siinä."

Koin salaa ylpeyttä itseäni kohtaan, sillä sanani kuulostivat harkituilta, lauseet vakailta. Niihin ei tihkunut sisimmässäni myrskyävää pelkoa, ei hengitystäni salpauttavaa ahdistusta, joka puski pintaan väkisin.