Aurinko nousee huomennakin

12. Romantikko

Eelis

Isä oli aina ollut jollain tavalla temperamenttinen. Se menetti malttinsa helposti, saattoi korottaa ääntään ihan pienistäkin asioista ja olin jo pienestä pitäen oppinut tanssimaan sen ympärillä oikeissa askelkuvioissa.

Eikka oli kertonut, että äiti oli ollut täysi vastakohta isästä. Äiti oli ollut rauhallinen, analysoiva ja jollain tapaa osannut ohittaa isän purkauksina tulevat tunteet.

Minä en tiennyt kummalta heistä olin perinyt tavan näyttää tunteeni, mutta nyt minusta tuntui siltä, että halusin huutaa.

Isä käveli takaisin keittiöön, aivan kuin se ei olisi juuri heittänyt Nuuttia sukkasilleen ulos. Se vain istui takaisin keittiönpöydän ääreen, jossa sitä odotti puoliksi syöty paahtoleipä ja mukillinen vihreää teetä.

Nojasin selkääni keittiönkaappiin ja tuijotin, kuinka isä kylmän rauhallisesti söi leipänsä loppuun. Eikö se tosiaan aikonut kysyä miksi meillä oli ollut keskellä yötä joku täysin tuntematon poika?

"Haluat sanoa jotain", isä sanoi sitten ja joi teensä loppuun. Se nosti katseensa minuun.

"Miksi sä teit noin?" kysyin samantien, aivan kuin isä olisi antanut minulle luvan puhua.

"Miten?"

"Sä heitit Nuutin ulos ilman kenkiä!" parahdin. "Sen reppukin jäi tänne."

Isä huokaisi. Se nousi pöydästä laittamaan astiat astianpesukoneeseen, eikä sanonut hetkeen mitään. Se pesi kätensä sillä vaniljan tuoksuisella käsisaippualla, jonka olin vahingossa ostanut ja nojasi käsiään tiskialtaan reunaan.

"Se poika on Viherlehtoja", se sanoi. Niin, minun teki mieli kysyä, mitä vittua sitten?

Olin kuitenkin ihan hiljaa. Olin kuullut Taikalta siitä, mitä Nuutin isälle oli tapahtunut. Kuinka se oli hirttänyt itsensä Nuutin ollessa kymmenen.

Taika oli myös kertonut, että hätäkeskukseen oli soittanut Nuutti itse ja että isäni oli ollut ensimmäisessä partiossa, joka heidän kotitaloonsa oli mennyt.

Rikkinäinen, surullinen lapsuus ei kuitenkaan ollut mikään syy kieltää minua näkemästä Nuuttia. Se ei ollut mikään syy heittää poikaa yönselkään.

"Minä en tiiä missä olet sen pojan tavannut, mutta—"

"Nuutti on oikeasti ihan mukava", keskeytin, vaikka en edes tiennyt puhuinko totta. Oliko suudelma vain sekoittanut pääni vai oliko Nuutti oikeasti mukava?

Sen tunteet ailahtelivat, se oli rakentanut ympärilleen pilvenpiirtäjän korkuiset muurit ja välillä se haistatteli päin naamaa. Oliko se silti mukava?

Olin niin keskittynyt ajatuksiini, etten huomannut isän lähteneen keittiöstä. Kiirehdin käytävälle ja ehdin nähdä vilauksen sen selästä, ennen kuin se sulki makuuhuoneen oven perässään. Jäin tuijottamaan valkoiseksi maalattua ovea.

Isä oli sanonut Nuutille, ettei se saisi olla kanssani enää missään tekemisissä.

Mitä isä muka pelkäsi?

x

Valvoin yön pyörien liian lämpimältä tuntuvassa sängyssä ja yritin olla ajattelematta sitä, että Nuutti oli ollut vieressäni. Se oli antanut minun kietoa käteni ympärilleen ja nukahtaa siihen.

Miksi en ollut lähtenyt Nuutin perään? Miksi annoin isän vain heittää pojan ulos, keskellä yötä, ilman sen tavaroita?

Miksi en ollut puolustanut sitä, kun minulla oli ollut siihen kerrankin mahdollisuus?