Aurinko nousee huomennakin

2. Maitokahvia

Eelis

Ulkona oli pilkkopimeää. Isä raahasi minut kädestä pitäen poliisiautolle asti ja päästi irti vasta, kun suostuin nojautumaan auton kylmään kylkeen. Isä seisahtui eteeni kädet lanteilla, oikein korostaen univormunsa tuomaa auktoriteettia.

"Eelis sä tiedät, miten pettynyt mä suhun olen", isä sanoi. Nuorempi poliisi, isän uusi työpari, seisoi kauempana ja näppäili puhelintaan. En tiennyt paljon kello oli, mutta epäilin sen olevan yli puolen yön.

"Me juuri viikko sitten haettiin tuolta samaisesta asunnosta yksi poika putkaan", isä jatkoi. "Se oli häiriköinyt naapureita ja oli ihan poissa tolaltaan."

Tiesin isän olevan pettynyt. Tunne huokui siitä tullen ihan iholle. En ollut koskaan pettänyt sen luottamusta näin pahasti.

"Sä et varmaan sais kertoa noita asioita mulle", sanoin, vaikka tiesin sen ärsyttävän isää. Olin kuitenkin ollut tunnollinen niin kauan, etten ansainnut tällaista showta yhdestä erehdyksestä. Enhän minä ollut edes juonut mitään.

"Mä haluan ainoastaan sun parastasi", isä ärähti ja sai työparinsa vilkaisemaan meidän suuntaan. "Sä et mene tuonne enää. Etkä pyöri sen tytönkään kanssa, mikäli se ajaa sua tuommoisiin porukoihin."

"Ei Taika mua sinne pakottanut", sanoin, yhtäkkinen halu puolustaa parasta ystävääni sanoistani huokuen. "Ihan itse mä sinne menin."

Tiesin, ettei isä ollut koskaan pitänyt Taikasta. Tyttö oli kyllä tunnollinen koulussa, niin kuin minäkin, mutta vapaa-aikansa se käytti kylillä yömyöhään riekkuen. Olin pidättäytynyt niistä puuhista vain, koska tiesin isän pettyvän. Se halusi minun hoitavan lukion kunnialla loppuun ja muuttavan sen jälkeen pois Ruusunharjusta, toivon mukaan hyvän korkeakoulupaikan perässä.

Ja kyllähän minäkin sitä halusin. Hyvän työpaikan ja säännölliset tulot; mahdollisuuden matkustaa ja harrastaa. Mutta ei se ollut asia, jota halusin ajatella päivittäin seitsemäntoistavuotiaana.

"Nyt mä vien sinut kotiin ja jatkan työvuoroa", isä sanoi. Minua palelsi, mutta kieltäydyin silti kyydistä.

"Ei tästä ole pitkä matka kotiin", sanoin. "Haluun vähän tuulettaa ajatuksia."

Isä myöntyi lopulta, kun lupasin kautta kiven ja kannon käveleväni suoraan kotiin. Se hyppäsi työparinsa kanssa autoon ja ajoi pimeään yöhön.

Kävelin kerrostaloalueelta kohti keskustaa. Yö oli hiljainen, jääkylmä. Katuvalot heijastivat taivaan tumman keltaiseksi, eikä tähtiä näkynyt. Kadut olivat sateesta märkiä.

Kävelin lukion pihan läpi ja kiersin rakennuksen. Verkkoaita oli epätoivoinen yritys erottaa lukio ja hylätty ratapiha toisistaan, sillä yhä uudestaan ja uudestaan nuoriso oli leikannut aitaan reikiä. Etsin yhden sopivan kokoisen ja pujahdin aidan läpi.

Juna ei ollut pysähtynyt Ruusunharjussa enää vuosiin ja pian henkilöjunien lakkautuksen jälkeen myös tavarajunat loppuivat. Siksi ratapihalle jääneet vaunut olivat ajan saatossa ruostuneet ja olivat nyt spraymaalausten peitossa.

Taika oli kertonut minulle yhdestä vaunusta, johon oli maalannut pinkkejä kukkia. En ollut koskaan mennyt katsomaan sitä Taikan pyynnöistä huolimatta, joten etsin sen nyt.

Sitä ei ollut vaikea löytää. Taika oli todella maalannut koko junanvaunun kyljen vaaleanpunaisilla ja pinkeillä kukilla: reunassa oli myös aurinko sekä kaksi hätkähdyttävän paljon meiltä näyttävää ihmishahmoa. Toisella oli mustat lyhyet hiukset, toisella siniset.

Istuin sisälle vaunuun ja heiluttelin jalkojani sen laidan yli. Yö oli kolea, mutta pärjäisin kyllä, jos istuisin siinä vain ihan hetken. En halunnut mennä vielä kotiin, jossa ei ollut ketään vastassa.