Aurinko nousee huomennakin

20. Kaunis

Nuutti

Sana anteeksi oli vyörynyt Eeliksen huulilta niin vahvana, että sen oli täytynyt tarkoittaa sitä koko sydämellään. En ollut koskaan kuullut kenenkään pyytävän anteeksiantoa niin rohkeasti.

Minä en ollut maailman anteeksiantavaisinta tyyppiä, mutta Eeliksen sinivihreät silmät olivat kiillelleet kyynelistä ja se oli tullut tänne asti takiani. Ja se oli Eelis.

En minä osannut sanoa sille ei.

Halasin sitä, jotta minun ei tarvitsisi puhua vielä. Se melkein suli käsivarsieni väliin, painoi päänsä olkapäälleni ja hengitti lämmintä ilmaa kaulani kaarelle. Se hytisi otteessani.

"Sähän oot jäässä", kuiskasin karheasti vasten sen viininpunaista tukkaa ja sain sen naurahtamaan. Ilmavirta kutitti kaulalla, mutta en suostunut liikahtamaan. "Miten sulla on pelkkä farkkutakki? Nyt on marraskuu."

Tiesin Eeliksen hymyilevän ilman, että loin siihen katsettakaan. Se kietoi käsiään paremmin ympärilleni ja silitin sen selkää pyörivin liikkein.

Ahdisti.

Ahdisti aivan vitusti, mutta Eelis oli jääkylmä.

Ahdisti Ainon painostava läsnäolo, sen pistävä katse, jonka tunsin meissä kahdessa. Ahdisti Aaron, Mette ja Kasper, jotka olivat kaikki juuri nyt täällä.

Lopulta minun oli pakko päästää irti, jotta sain välillemme etäisyyttä. Eelis näytti epävarmalta ja epäilin, että se vihasi itseään edes pienesti, että oli tullut.

"Voitasko me, tota... jutella kahdestaan?" se sanoi ja loi nopean katseen Ainoon, joka näytti juuri niin ärsyyntyneeltä kuin olin kuvitellutkin. Nainen nyökkäsi kohti makuuhuonetta.

Halusin sanoa Eelikselle ei, en halua jutella, ei jutella jooko mistään, mutta kävelin sen edellä makuuhuoneeseen, enkä sanonut mitään.

Istahdin Ainon petaamattomalle sängylle, rumien Marimekon lakanoiden päälle, kun Eelis veti oven perässään kiinni. Olohuoneessa soinut musiikki ei päässyt oven läpi huoneeseen ja ympärillämme velloi pelkkää hiljaisuutta.

Eelis istui viereeni ja katseli käsiään.

"Mä olin tosi ilkeä sulle sillon, kun sä olit meillä", se sanoi. "Siksi mä tulin pyytämään anteeksi."

Tuijotin sen surullisen näköisiä kasvoja ja mietin, etten ollut koskaan tavannut ketään niin rohkeaa. Eelis oli rohkeampi kuin Aino, ja se oli paljon.

"Sä olit ihan oikeessa", sanoin. Eelis oli sanonut ääneen kaiken, mitä olin itsekin ajatellut. Ei se ollut tehnyt mitään väärää sanoittaessaan täysiä totuuksia.

"Ei mun ois silti pitäny kilahtaa sulle silleen."

"Mutta en mä voinut olettaa, että sä kertoisit mulle kaiken, kun en mä itsekään oo mikään avoin kirja", sanahdin. Eelis naurahti vähän tukahtuneesti.

Pelkäsin sen alkavan taas itkeä, mutta se ei vieläkään katsonut minuun, joten en voinut tietää. Se repi kynsinauhojaan niin kuin usein ennenkin ja päässäni risteilevät ajatukset taistelivat siitä, ottaisinko sitä kädestä vai en.

"Saanko mä anteeksi?" se kysyi sitten ja nosti katseensa minuun. Sen silmät kiilsivät, mutta se ei itkenyt.

Minua sen sijaan melkein itketti. Vihasin itseäni niin monesta syystä. Se lista oli loppumaton, mutta halusinko vihata itseäni tämänkin takia?

"Totta kai sä saat", sanoin ja sain Eeliksen hymyilemään. Sen hymy sattui, koska tiesin, etten voisi koskaan pitää sitä omanani.

Se oli aivan liian valovoimainen ollakseen jonkun niin tunkkaisen, rikkinäisen ihmisen kuin minä kanssa.