Aurinko nousee huomennakin

30. Suosikkipojat

Nuutti

Kello oli puoli viisi aamuyöllä, kun nousin Eeliksen vierestä niin hiljaa kuin suinkin pystyin. Vedin farkut jalkaani, etsin pakkaamastani laukusta vaaleanharmaan villapaidan ja menin keittiöön.

Teki mieli kahvia, mutta en halunnut herättää Eelistä kolistellessani pannua astianpesukoneesta. Tarkistin nahkatakkini taskut; lompakko, puhelin ja tupakkaa, kaikki mitä tarvitsin.

Olin maannut koko yön valveilla sulkematta silmiäni hetkeksikään. Eeliksen sanat laiturilla pyörivät päässäni tasaisena mantrana, enkä saanut niitä karistettua pois.

Mulla on omiakin ongelmia, tajuatko sä?

Mä vittu rakastan sua.

Kumpa olisin saanut sanottua sille takaisin, että minäkin taisin rakastaa. Sanat kuitenkin tuntuivat liian suurilta, liian lopullisilta ja aivan liian voimakkailta. Tunsin juurruttavani itseni paikalleen, jos vastaisin Eeliksen tunteisiin.

Mutta olin luvannut lopettaa Ainon hommat Tampereen jälkeen ja Eelis oli luvannut odottaa minua.

Vessassa pesin kasvoni kylmällä vedellä ja tuijotin itseäni peilistä. Hiukset olivat venähtäneet melkein solisluille ja niiden joskus kerroksittaiseksi leikattu muoto oli alkanut kadota. Silmien alla oli puolikuun muotoiset pussit ja huulet olivat rohtuneet.

Vielä muutamia kuukausia sitten peiliin katsoessani olin nähnyt ruskeissa silmissäni palavan halun kuolla. Halun kadota maanpäältä, ottaa selvää siitä ihmisiä askarruttavasta kysymyksestä; mitä kuoleman jälkeen tapahtui?

Nyt näin ainoastaan väsymystä, mutta myös määrätietoisuutta. Tampereen jälkeen minun täytyisi asennoitua elämään uudestaan. Minun täytyisi pohtia sitä, mitä haluaisin tehdä, kun täytän kaksikymmentä, sillä kuolema ei ollut enää vaihtoehdoista ainoa.

Käänsin vessan oven lukkoon ja etsin puhelimesta Ainon numeron. Laattalattia tuntui kylmien varpaideni alla lämpimältä ja kiersin pienessä tilassa kehää odottaessani, että nainen vastaa.

"Vittu sulla on kyllä ihan loistava ajoitus, Viherlehto", Aino sanoi vastatessaan ja kuulin, kuinka joku kolisteli taustalla. Puhelusta kuului kahinaa, kunnes ovi vedettiin kiinni.

"Missä sä oikein oot?" kysyin ja nojauduin vasten lavuaaria. Aino nauroi keveästi.

"Mitäs se sulle kuuluu?" se sanahti. "Mitä itse soittelet mulle puoli viideltä kesken romanttisen mökkiloman?"

Purin huultani, enkä vastannut. En tiedä mitä olin ajatellut tuodessani Eeliksen tänne, mutta romanttiseksi mökkilomaksi tätä kaikkea ei voinut kutsua. Kaikki oli mennyt pieleen siinä vaiheessa, kun Mette oli alkanut puhua Tampereesta ja Eikasta.

"Lähdetään sinne Tampereelle", sanoin. "Nyt."

"Musta tuntuu, että mä en saa Niemelää kiinni tähän aikaan, mutta kyllä se mulle käy", Aino sanahti. "Soitanko Aaronin hakemaan?"

Tuijotin itseäni jälleen peilistä. Mitä helvettiä olin tekemässä? Eelis nukkui makuuhuoneessa autuaan tietämättömänä kaikesta, Tampereella pystyi sattumaan mitä tahansa ja vielä eilen illalla olin lupautunut Eeliksen poikaystäväksi.

"Joo", vastasin. "Käske sen oottaa ison tien varressa, ettei Eelis herää."

Aino oli hetken hiljaa, kunnes huokaisi. "Nuutti hei. Ootko sä ihan varma, että haluat lähteä? Se on mulle ihan ok, että lähdetään vasta—"

"Soita nyt vaan sille Aaronille, okei?" sanahdin ja suljin puhelun.

Halusin jäädä Eeliksen viereen, halusin olla sen tunteiden arvoinen, mutta en pystynyt keskittymään Tampereen kaivellessa mieltäni.