Aurinko nousee huomennakin

33. Valinta

Eelis

Minusta tuntui kuin joku olisi potkaissut minua kengällä rintakehään. En saanut otetta omista ajatuksistani, hapuilin niitä kuin katkenneita langanpätkiä, mutta sormeni eivät tarttuneet mihinkään.

Olinko todella ajanut Nuutin koko tukiverkoston vaaraan kertomalla isälle siitä, mitä Tampereella mielestäni oli tapahtumassa? Enhän voinut olla edes varma siitä, oliko kaikki vain vilkkaan mielikuvitukseni tuotosta. Nuutti oli kertonut minulle reissusta tuskin puolta lausetta enempää, kaikki muu oli omaa päättelyäni.

Samaan aikaan olin varma, että mitä tahansa he olivat kaupunkiin menneet tekemään, olin tehnyt oikein. Halusin, että Eikka saisi elämänsä kuntoon. Se ansaitsi elämän, jonka sisällöstä se sai päättää aivan itse ilman, että sitä määrittelivät isän syytökset tai Ainon huumebisnekset. Halusin isän tajuavan, että sen täytyi tehdä töitä ansaitakseen Eikan, minun luottamukseni.

Ei riittänyt, että se antoi minulle katon päänpäälle, maksoi koulukirjani ja antoi rahaa silloin, kun pyysin. Halusin sen tajuavan, että en halunnut olla sen kanssa missään tekemisissä, ellei se tukisi myös Eikkaa.

Ja nyt minun täytyi vain odottaa. Luottaa isään vielä viimeisen, ratkaisevan kerran. Luottaa, että se aikoi tehdä niin kuin pyysin.

Taika keitti minulle teetä ja istahdimme alas sen huoneessa olevalle, punaiselle sohvalle. Olin nukkunut siinä kymmeniä öitä, herännyt niskat kipeinä ja hiukset pystyssä kahvin tuoksuun. Se oli ollut yksi turvapaikoistani silloin, kun kotona kaikki oli tuntunut liian suurelta.

"Onko kaikki hyvin?" Taika kysyi ja katseli minua tarkkaavaisena. Sen silmissä oli aina samanlainen tuike, aivan kuin se yrittäisi etsiä katseestani vastauksia maailmankaikkeuteen. Sen sinisenmustat hiukset olivat kahdella pienellä nutturalla sen takaraivolla ja se näytti väsyneeltä. Olin herättänyt sen.

"Musta tuntuu, että sä olit oikeessa", sanoin ja tuijotin mukissani olevaa, tummaa teetä. Se maistui pahalta, liian kauan hautuneelta.

"Oikeessa mistä?" Taika kysyi, enkä halunnut kääntää katsettani sen kasvoihin, sillä pelkäsin näkeväni niillä toiveikkuuden. Ennen kuin se oli suudellut minua terassilla, se oli puhunut siitä, etten nähnyt mitä kaikkea hyvää aivan silmieni edessä oli. Jos se oli tarkoittanut itseään, en halunnut luoda sille turhia odotuksia.

"Siitä, että Nuutti ei oo mulle hyvää seuraa."

Sen ääneen sanominen sattui enemmän kuin halusin myöntää. Tuntui kuin olisin sanoillani pettänyt Nuutin. Pettänyt sen luottamuksen.

"Et sä oikeasti ole tota mieltä", Taika sanoi ja laski muumimukin käsistään ikkunalaudalle. Ikkunasta loistava valo sai sen siniset silmät kiiltämään ja minulla oli ollut sitä kovempi ikävä kuin olin ajatellutkaan.

"Se pyysi mua odottamaan, että se palaa Tampereelta", sanahdin. "Se saattaa palata jo huomenna ja mä olen jo nyt ihan valmis sanomaan, ettei tästä tule mitään. Mä en jaksa enää kauaa."

"Miksi se pyysi sua odottamaan?" Taika kysyi ja nosti jalkansa sohvalle. Sen kylmät varpaat osuivat reiteeni ja lähettivät kehooni varoituksia. Samaan aikaan halusin olla Taikaa niin lähellä kuin pystyin, mutta samalla kehossani huusi varoituksien sinfonia.

"Mä sanoin sille, että mä rakastan sitä", ääneni kuulosti tukahtuneelta. "Ja mä sanoin sille, että meillä on ikuisuus aikaa. Ikuisuus olla yhdessä. Vittu mä olen tyhmä."

En tajunnut itkeväni ennen kuin Taika kurottautui pyyhkimään poskilleni valuvia kyyneliä. Se tarttui hellästi leukaani kääntäen katseeni itseensä. Sen kasvoilla oli melkein kipeän lempeä hymy, ja sen peukalo siveli mun leukaluuta.

"Et sä ole tyhmä", se sanoi. "Älä koskaan ajattele, että sä olisit tyhmä siksi, että rakastat jotakuta."

Taika kuulosti ihan lempeämmältä versiolta Metestä. Se käytti sanojaan samalla tavalla voimakkaasti, mutta harkiten. Aivan kuin sen sisällä olisi valmiina vastaus kaikkeen, mitä koskaan uskalsin epäillä.

"Mutta entä jos se vaan sanoi asiat, jotka mä halusin kuulla?" mutisin. "Ei se olis eka kerta. Se lupasi lopettaa, mutta pystyiskö se oikeasti?"

Taika hymähti. "Sen sä saat selville vaan katsomalla mitä tapahtuu, kun se palaa Ruusunharjuun."

Katselin parasta ystävääni, sen kulmikkaita kasvoja, joilla oli hassu hymy. Se oli ollut elämässäni tukevammin kuin kukaan muu. Sen läsnäoloon olin aina pystynyt luottamaan ja tiesin, että pystyisin luottamaan siihen vastaisuudessakin. Olimme luvanneet sen toisillemme, vuosia sitten.

"Mikä sai sun mielen muuttumaan?" minun oli pakko kysyä. Taika oli ollut mielipiteessään ehdoton; se oli päättänyt vihata Nuuttia ja syyttää sitä elämäni pilaamisesta, vaikka ei ollut koskaan tavannut poikaa. Nyt se kuitenkin kehotti minua odottamaan, antamaan Nuutille enemmän aikaa kuin olin itse valmis antamaan.

"Mä vittu suutelin sua", Taika sanoi ja naurahti. "Mä en halua enää koskaan suudella sua. Nuutti saa pitää sut ihan omanaan."

Nauru purkautui huuliltani lupaa kysymättä, kyyneleet kuivuivat poskilleni kiristäväksi kalvoksi ja tunsin olevani elossa. Varma.

Varma siitä, että mitä tahansa Nuutin, isän tai Eikan kanssa tapahtuisi, minulla olisi Taika.

x

Kello oli tuskin lyönyt kahdeksaa, kun lähdimme Taikan kanssa ulos. Se oli pakannut vaaleanpunaiseen reppuunsa tulevan tanssinäytöksen vuorosanat, termospullollisen kahvia ja spraymaalit.

Marraskuinen aamu oli kirpeä ja ilma tuntui talviselta. Kylmä yö oli jäädyttänyt nurmikon valkeaksi matoksi ja huurruttanut puiden oksille aamuauringossa kimmeltävän kalvon. Oli henkeäsalpaavan kaunista, ja niin hiljaista, että hiekan rahina kenkiemme alla sattui korviin.

Matkaa Taikan kotitalolta lukiolle ja sen takana olevalle ratapihalle kertyi, mutta en osannut valittaa. Taika puhui tanssiesityksen ensi-illasta, joka olisi huomenna ja siitä, kuinka oli viimein keksinyt, miten saisi lyhyet hiuksensa näyttämään Pahattaren sarvilta.

Se puhui kesälomareissusta, jota sen äiti oli suunnitellut jo pidempään. Viikko Amsterdamissa tai Kööpenhaminassa, sinne mentiin, minne Taika halusi.

Kävelimme rintarinnan niin kuin silloin, kun olimme olleet Ruusunharjun yläasteella ja ajatelleet maailman olevan liian suuri kestettäväksi. Silloin minä olin puhunut taukoamatta Eikan huumeongelmasta, isän poissaolevuudesta ja äidin kuolemasta, joka oli tuntunut viisitoistavuotiaana maailman epäreiluimmalta. Taika oli kuunnellut, ja puhunut sitten siitä, kuinka ryhtyisi kasvissyöjäksi ja hakisi teatterikorkeakouluun.

Nyt olimme astumassa maagiselta tuntuvan rajan yli täysi-ikäisyyteen, ja maailma tuntui haikealta paikalta, mutta ei liian suurelta. Sen sijaan sen tuntui saavutettavalta, eikä äidin kuolema ollut enää asia, jonka koin olevan epäreilu. Se oli ollut tapahtuma, johon en voinut vaikuttaa.

Puheenaiheetkin olivat muuttuneet. Minä puhuin pojasta, jota rakastin. Taika puhui siitä, mitä itse rakasti luultavasti enemmän kuin minä voisin koskaan rakastaa Nuuttia; tanssimisesta.

Ratapihalle päästessämme pysähdyimme sen junanvaunun kohdalle, jonka kyljen Taika oli maalannut peittoon vaaleanpunaisilla kukilla. Sen reunassa oli meidän hahmomme, musta- ja sinitukkaiset varjot, jotka Taika oli saanut näyttämään hätkähdyttävän aidoilta. Siinä paikassa olin jutellut Nuutille ensimmäisen kerran, huudahtanut sen perään uhkarohkeana ja kysynyt nimeä.

Näytin Taikalle viestin, jonka Nuutti oli minulle lähettänyt.

Odotathan sä mua?

Muuta siinä ei lukenut. Enempää en olisi vaatinutkaan. Minä olin päätökseni tehnyt, valinnut tien, jota halusin kulkea.

Ja jos Nuutti vain oli valmis, pyytäisin sitä kulkemaan vierelläni.

x

tää on kyllä ollu yhtä vääntöö ja kääntöö näitten poikien kanssa XD huhheijjaa. toivottavasti tää luku ei oo tunnu ihan irralliselta! halusin tähän tämmösen taantuman ennen seuraavaa lukua, joten siks tää on myös vähän lyhyempi kun yleensä!