Aurinko nousee huomennakin

28. Sanoja

Nuutti

Me käveltiin hautausmaalta takaisin kotiin sitä samaa reittiä kuin tullessa. Päivä oli hämärtynyt entisestään, kaikki oli kuin ruumiillistumaa marraskuun synkkyydestä.

Eelis halusi pysähtyä lammen rantaan. Me seisottiin katsoen sen tyyntä pintaa pitkään puhumatta mitään. Eeliksen kehosta huokui lämpöä, ja se tarttui käteeni lomittaen sormemme.

Se oli kuin tunnustus siitä, ettei se jättäisi mua yksin. Vaikka minua hävetti aiempi tunteenpurkaukseni hautausmaalla, jopa se, että olin vienyt Eeliksen sinne, tiesin ettei se lähtisi.

Se oli tehnyt sen selväksi monta kertaa aiemminkin, enkä minä ollut koskaan pitänyt ajatuksesta. Nyt ajatus tuntui tuudittavalta, lämpimältä. Halusin antautua.

"Haluatko lähtee mun kanssa Kasperin mökille?" kysyin ja Eelis näytti yllättyneen kysymyksestäni. Sen kasvoilla oli kylmän, melkein talvisen viiman tuomaa punaa.

"Mökille?" se toisti. "Onks tää se paikka minne halusit viedä mut?"

Nyökkäsin. Tunsin olevani aivan avoinna, seisoin paikassa, jossa Eeliksen kieltävä vastaus saisi minut särkymään. Nielaisin tyhjää, kun Eelis sitten nyökytteli päätään.

"Lähdetään", se sanoi hymyillen ja tunsin sydämeni raskaan sykkeen. Äidille puhuessani olin tajunnut, että halusin kääntää tämän kortin. Kokonaan. En vain vilkaista sen kääntöpuolta.

Halusin katsoa mihin tämä kaikki voisi johtaa, mihin tunteet voisivat minua kuljettaa. Olin väsynyt olemaan pimeydessä, ilman tietoakaan valosta.

Olin väsynyt etsimään sitä vääristä paikoista, kun valo oli ollut koko ajan edessäni.

x

Mette saapui kotitaloni pihaan Aaronin mouruavalla Hondalla, jonka pakoputki oli katkennut. Pakkasimme kaksi kassillista tavaraa auton takakonttiin; toisessa oli vaatteita, toisessa ruokaa. Päästin Eeliksen etupenkille ja istahdin itse taakse raskaasti huokaisten.

Jostain syystä minua jännitti. Olin ajatellut, että jännitys oli tunne, jota en pystynyt enää tuntemaan. Nyt se kuitenkin riehui kehossani lupaa pyytämättä, sai olon jotenkin jäykäksi.

Aistin myös Eeliksessä jotain, jonka tunnistin hämmentyneisyydeksi ja väsymykseksi. Se oli ollut tunteiden riepoteltavana niin monta päivää, että sen täytyi tuntea olonsa täysin voimattomaksi. Enkä minäkään sitä ollut helpolla päästänyt; raahannut lapsuudenkotiini, saanut pahemman luokan romahduksen ja sitten vielä vienyt sen hautausmaalle tuijottamaan isäni kiveä aivan kuin se muuttaisi mitään paremmaksi.

"Minnes matka?" Mette kysyi ja poksautti ajatuskuplani, joka oli imaissut minut sisäänsä.

"Vietkö meidät Kassun mökille?" pyysin ja kohtasin Meten katseen taustapeilistä. Sen kasvoilla oleva virne oli niin kaikkitietävä, että minun oli pakko huitaista sitä olkapäähän. Ele sai sen nauramaan räkäisesti.

Se heilutteli kulmakarvojaan ja starttasi auton. "Hovikuskinne M. Valosaari kuljettaa teidät minne ikinä haluatte. Romanttiselle mökkilomalle näköjään."

"Kuski Valosaari vois pitää turpansa kiinni", puuskahdin. Tiesin Meten pyöräyttävän silmiään ilman, että loin siihen katsettakaan. Sen sijaan keskityin tutkimaan ohi viliseviä maisemia; laakeaa peltoa tien vasemmalla puolella, idyllisen näköisiä omakotitaloja oikealla.

Sanojeni paino alkoi juuri repiä tietään ihoni alle, kun Mette huokaisi sitten ja hidasti risteykseen tultaessa. Siitä pitäisi kääntyä vasemmalle, ajaa muutama kilometri ja kääntyä sitten kuusimetsän välissä kiemurtelevalle hiekkatielle.