Aurinko nousee huomennakin

16. Päivänselvää

Nuutti

Eeliksen ranteenpieliä kiertävät mustelmat olivat tummanvioletteja, melkein kuin sormenpään muotoisia. Eelis oli kavahtanut kosketustani, olin satuttanut sitä.

Se ei suostunut katsomaan silmiini, vaan pakoili katsettani. Sen kädet tärisivät, kun se napitti mustavalkeaa Marimekon kauluspaitaa kiinni.

Halusin tarttua sitä hartioista, ravistaa sitä edes takaisin ja huutaa mistä vitusta noi mustelmat on tulleet?

En kuitenkaan halunnut säikäyttää sitä kosketuksillani uudestaan, joten istahdin sängynreunalle ja katsoin sen päätöntä liikuskelua.

Se alkoi viikata nojatuolissa olevia vaatteita, eikä tuntunut huomioivan läsnäoloani lainkaan. Tunsin ahdistuksen niljakkaat sormet, jotka kietoutuivat elinteni ympärille: jotka saivat sydämeni hakkaamaan tarpeettoman lujaa, hengityksen olemaan vain pinnallista.

Lopulta en voinut vain istua hiljaa ja katsella Eeliksen välttelyä. Se helvetti piti koko ajan huolen siitä, että paidan hihansuut peittivät mustelmat. Se kai halusi minun unohtavan ne, mutta niiden sinipunainen väritys, niiden vääryys Eeliksen kalpealla iholla oli jo palanut verkkokalvoilleni kuvaksi, jota en pystynyt ravistelemaan pois.

"Miksi me nähdään toisemme aina näin?" kysyin. Aloitin tiedon hankkimisen kiertelyllä, joka ei sopinut luonteeseeni. Yleensä sanoin asiat suoraan niiden oikeilla nimillä.

"Miten?" Eelis kysyi samalla, kun sulloi viikkaamiaan vaatteita lipaston laatikkoon. Se näytti olevan jo niin täynnä, että vaatteet menisivät ryppyyn joka tapauksessa.

"No näin", sanahdin turhautuneena ja heilutin kättäni välissämme. "Ensin mulla on silmä mustana, sitten kädet verillä ja sulla kämmenet täynnä asvaltti-ihottumaa."

Jätin sanat hetkellisesti roikkumaan ilmaan. Odotin Eeliksen sanovan jotain, mutta poika pysyi hiljaa.

"Ja nyt sulla on noi", jatkoin.

Tiesin, että minun olisi alunperinkin pitänyt vain napata reppu mukaani ja lähteä pois. Minun ei olisi pitänyt käydä kaupan kautta vain ostaakseni hiusväriä henkilökunta-alennuksella ja sitten suudella Eelistä kuin se merkitsisi jotain.

Koska se ei merkinnyt. Ei saanut merkitä.

Mutta sitten Eelis oli kavahtanut pois ja sen ranteissa oli mustelmia, enkä minä ollutkaan enää osannut ajatella itsekkäästi ja olla välittämättä, niin kuin ennen olin osannut.

Joku oli satuttanut Eelistä ja vaikka en tuntenut poikaa lainkaan, vaikka se oli ärsyttävä ja työnsi nenänsä asioihini, niin kukaan, ei kukaan saanut satuttaa sitä.

"Ei nää oo mitään", se sanoi ja juoksutti sormiaan viininpunaisissa hiuksissaan, jotka olivat nyt kuivuneet takkuiseksi kasaksi. Se kääntyi ympäri ja nojasi selkäänsä lipastoon, kohtasi viimein katseeni.

"No onhan ne nyt jotain", sanoin. "Mistä ne on muka sitten tullu?"

Eelis vaikersi ääneen ja hieroi silmiään. Se näytti ensimmäistä kertaa olevan oikeasti poikki, sen silmänaluset olivat tummat.

"Miksi sua kiinnostaa?" se kysyi ääni jotenkin pingottuneena.

"Mitä helvettiä", murahdin. "Totta kai mua kiinnostaa."

Eelis katsoi minua hetken, kunnes veti nojatuolin takaa esille mustan reppuni. Se näytti koskemattomalta. Eelis työnsi sen jalallaan lähemmäs.

"Eikö sun pitäny tulla vaan hakemaan tää?" se kysyi. En tiennyt mitä väärää olin tehnyt, minkä näkymättömän rajaviivan yli olin astunut kysyessäni. Minua vitutti ja ärsytti, väsytti ja tunsin oloni nöyryytetyksi.