Aurinko nousee huomennakin

29. Maailman loppuun

Eelis

Tuuli pureutui farkkutakin kankaan läpi ja sai minut tuntemaan itseni jääkalikaksi. Vaaleanpunaisten lapasten tekijän kädenjälki oli ollut löysää, joten tuuli puhalsi läpi isoksi venähtäneistä silmukoista.

Katselin tyyntä järveä, jonka pinnan kevyen liikehdinnän näki ainoastaan kohdissa, joihin vastarannan talojen ikkunaruudut osuivat. Kyyneleet olivat kiristyneet kasvoilleni kalvoksi, joka tuntui inhottavalta.

Nuutti oli juossut pois, enkä tiennyt oliko kolmen, minulle hyvin tärkeän sanan sanominen ollut lainkaan järkevää. Mökin suurista ikkunoista kajasti kuitenkin valoa, joten Nuutti ei ollut lähtenyt.

Olin ollut Nuutille vihainen, olin kai vieläkin. Ensin se oli pitänyt salassa sen, että Eikka toimi Ainon alaisuudessa ja nyt nainen oli vielä raahaamassa isoveljeä Tampereelle. En tiennyt mikä reissun syy oli, mutta kokoonpanon huomioonottaen kyseessä ei ollut mikään viikonloppuloma.

En oikeastaan edes tiennyt mistä olin Nuutille eniten vihainen. Siitä, että se oli jättänyt isoveljeni asiat kertomatta vai siitä, että se oli saanut minut rakastumaan itseensä?

Halusin luottaa poikaan, halusin sitä enemmän kuin mitään muuta, mutta se oli hankalaa. Tuntui, että ottaessamme yhden askelen eteenpäin, otimme myös kaksi taakse.

Käänsin selkäni tuulelle ja lähdin kohti mökkiä. Ranta oli kivikkoista ja polulle päästyäni huomasin sitä reunustavan sammalmättään. Kävelin avaran pihan läpi kohti mökin kuistia ja mitä lähemmäs pääsin, sitä enemmän sydämeni hakkasi.

En tiennyt mitä odottaa, joten yritin olla odottamatta mitään. Nuutti voisi olla itkuinen, se voisi olla vihainen; se voisi olla etääntynyt tai pelkkä kuori siitä pojasta, jonka luulin tuntevani.

Riisuin kengät Nuutin maihareiden viereen ja ripustin takin naulakkoon. Väliovi piti narahtavan äänen, kun työnsin sen auki, ja ääni kiinnitti pirtinpöydässä istuvan Nuutin huomion.

Tupakeittiö oli pieni ja kotoisa. Kasperin vanhemmat olivat selvästi halunneet mökistä maalaisromanttisen, sillä ikkunassa roikkuivat hempeän persikan väriset verhot.

Nuutin katseessa oli tuhansia tunteita, mutta kun se ojensi minulle kättään ja veti minut lähelleen, en osannut kuin antautua. Ehkä se oli vain tarvinnut hetken yksin?

Kiedoin käteni sen hartioiden ympärille ja se painoi päänsä villapaitaani. Sen pää kohoili vatsani päällä hengitykseni tahdissa, enkä pitänyt kirjaa ajasta, jonka olimme niin.

"Eelis", Nuutti kuiskasi sitten ja katsoi minua silmiin. Sen kastanjanruskeat hiukset olivat kasvaneet ihan hirveästi ja nyt ne ylettivät melkein sen solisluille asti. Juoksutin sormiani niiden läpi.

"No?" kysymykseni oli pelkkä kuiskaus. Sydämeni hakkasi rinnassa epätasaista laukkaansa ja Nuutti nousi seisomaan. Se otti kasvoni käsiensä väliin ja katseli minua hiljaa.

"Tule", se lomitti sormensa omiini, ojensi minulle pullollisen omenasiideriä ja johdatti takaisin ulos. Se pyysi minua istumaan vierelleen terassin rappusille ja avasi pullot avaimissaan roikkuvalla pullonavaajalla.

Me istuttiin hetki ihan hiljaa. Taloa kiertävät, oranssiin taittavat ulkovalot napsahtivat kiinni ja niiden mennessä ympärillemme laskeutui painostavalta tuntuva pimeä. Aallot löivät rantakiviin tasaisesti ja hivuttaudun huomaamatta lähemmäs Nuuttia.

"Näitsä Meten korvan takana sen tatuoinnin?" poika kysyi sitten ja melkein säpsähdin sen ääntä. Se kuulosti hiljaisuudessa kovalta, karhealta.

"Ai sen tähtikuvion?" kysyin ja yritin kohdistaa katsettani Nuutin kasvoihin.