Aurinko nousee huomennakin

39. Hurrikaani

Eelis

Nuutin kotitalon verannan ikkunat olivat huurussa ja katuvalot loivat niihin pyöreitä läiskiä. Lumisade oli loppunut yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, mutta tunsin siitä huolimatta käveleväni pehmeiden kinosten päällä. Nuutti avasi narisevan välioven ja päästi minut edellään sisälle taloon.

Välillämme oli melkein tähtisadetikun lailla palavaa energiaa; sitä singahteli hämärässä pieninä kipinöinä ja sai minut malttamattomaksi.

Kuulin päässäni kaikuna Nuutin lausumat sanat. Se oli ollut silminnähden peloissaan, jotenkin varautunut, mutta samaan aikaan niin varma, että tunsin sitä kohtaan aivan järjettömän suurta ylpeyttä. Se oli astunut elämässään kymmenien esteiden yli ja tämä oli jälleen yksi niistä.

Tiesin, että meidän täytyisi puhua kaikesta, mitä viime päivien aikana oli tapahtunut, mutta en mahtanut lapsenomaiselle innolleni mitään. Poskiini sattui kaikki se hymyileminen.

Nuutin äiti oli siivonnut, sillä asunnossa tuoksui raikkaalta ja lattialla oli matot, joita en ollut nähnyt viime kerralla. Tyynyt oli tietyssä järjestyksessä kummassakin päässä sohvaa ja ikkunaverhot näyttivät silitetyiltä. Jos Nuutti huomasi muutoksen kotinsa sisustuksessa, se ei ainakaan maininnut mitään.

Kävelimme narisevat raput Nuutin viistokattoiseen huoneeseen ja suljin oven perässäni. Sänky oli jäänyt pettaamatta silloin, kun olimme lähteneet yhdessä Kasperin mökille ja lattialla olevat vaatekasat kertoivat siitä, että Nuutti oli kai käynyt kotona vain pakkaamassa ennen lähtöään Tampereelle.

Istahdin Nuutin viereen upottavalle sängylle ja ristin jalat alleni. Minun teki mieli katsella Nuuttia koko ajan, piirtää mieleeni sen ääriviivat ja sitten koettaa piirtää ne pimeässä. Halusin katsella sen tummanruskeita silmiä ja kastanjan väristä tukkaa, joka näytti hämärässä melkein mustalta. Halusin sivellä sormillani sen poskella olevan mustelman ääriviivoja ja tehdä selväksi, ettei sitä saanut satuttaa; että kukaan ei saanut ajatella pojasta alhaisesti, että se ei ollut tehnyt mitään väärää, vaan isä oli.

Halusin kertoa sille kuinka rakastan, kuinka aiemmin sen seurassa kiivaana laukannut sydämeni oli tasaantunut johonkin lempeämpään, arkisempaan. Että se oli minulle paikka, johon rakastin palata.

Samalla halusin kysyä siltä kaiken siitä, mitä Tampereella oli tapahtunut. Halusin tietää, miten Aino pidätettiin. Halusin tietää milloin isä oli tullut paikalle, mitä se oli sanonut ja miten Eikka oli käyttäytynyt sitä kohtaan. Halusin tietää mitä muuta isä oli jutellut Nuutin kanssa ennen kuin oli kokenut oikeudekseen käyttää väkivaltaa.

"Mitä sä mietit?" Nuutti kysyi ja asettui selälleen sängylle. Se veti minut mukanaan ja löysin paikkani kiinni sen kyljestä. Se tuoksui sateelta ja tupakalta, ja painoin nenäni vasten sen kaulaa.

"Sua", sanahdin. "Sitä, mitä Tampereella tapahtui."

Nuutti työnsi sormensa hiuksiini ja huokaisi. Tiesin sen olevan väsynyt, varmaan hermostunutkin, mutta jos aikoisimme tehdä tämän, pitää yhtä vaikka maailma väitti toista, meidän täytyisi puhua.

"Meidän oli tarkotus mennä päiväksi Ainon kaverin Aapon luokse ja lähteä siitä jonkun Niemelän tunteman tyypin kyytiin Hervantaan", Nuutti aloitti. "Me ehdittiin olla Aapon kämpillä ihan hetki, kun alkoi tapahtua. Niemelä ei tullu ollenkaan sisään, eikä Aaron oo saanut sitä vieläkään kiinni."

"Kuka on Niemelä?" kysyin ja kuljetin sormiani pojan villapaidan peittämällä rintakehällä.

"Se on Ainon tuttu", Nuutti huokaisi. "Se järjesti tän koko reissun. Järkkäs kyydin Tampereelle ja tyypit ottamaan meidät vastaan Hervannassa. Meidän oli tarkotus mennä antamaan viimenen maksuerä kasvotusten sille jengille, joka peri Antin velkoja Ainolta."