Aurinko nousee huomennakin

31. Mätä

Eelis

Tulin tietoiseksi mökillä vallitsevasta hiljaisuudesta ennen kuin olin saanut silmäni kunnolla auki. Viereinen paikka sängyssä oli tyhjä, peitto oli rytyssä jalkopäässä ja ainoa Nuutista muistuttava asia oli sängylle jäänyt sytkäri.

Nappasin sen sormiini ja nousin. Sytkäri oli kirkkaan pinkki, väriä oli yritetty raaputtaa pois yhdestä kulmasta ja värin alta paljastui pelkkää valkoista.

Keittiössä paloi valo hellan yläpuolella. Kaikki näytti koskemattomalta, Nuutin pakattu reppu lojui ovenpielessä siinä, minne se oli sen tullessaan jättänyt.

Halusin ajatella, että poika oli vain ulkona. Ehkä laiturilla katselemassa aamun sarastusta, ehkä kävelyllä haistelemassa ilmaa, joka tuoksui tulevalta talvelta.

En kuitenkaan halunnut valehdella edes itselleni. Nuutin maiharit ja nahkatakki olivat poissa, kahvipannuun ei ollut koskettu eikä mikään näyttänyt siltä, että kukaan olisi tehnyt aamutoimia. Nuutti oli lähtenyt.

Nuutti oli lähtenyt ja jättänyt minut yksin keskelle kuusimetsää, mökkiin, jonka omistajia en tuntenut. Halusin olla pettynyt, olinkin, mutta jotenkin en osannut edes yllättyä. Poika oli ollut tunteidensa kanssa niin avoinna viimeiset kolme päivää, että sen sisällä myllänneen paniikin oli täytynyt olla kamalaa.

Olisin silti halunnut minun merkitsevän sille edes sen verran, että se olisi herättänyt minut ennen lähtöään. 

Laitoin kahvin tippumaan ja puin päälleni lämpimimmät vaatteet, jotka löysin. Omia vaatteita minulla oli mukana rajallisesti, joten lainasin Nuutin repusta villapaitaa, jonka kaulus oli repaleinen. Se oli niin suuri, että kaulus paljasti solisluuni.

Kun kahvi oli valmista, menin täyden mukillisen kanssa terassille. Järvi oli vielä usvainen, pinta peilityyni. Mökki oli suojassa naapureilta, sillä käsitykseni mukaan Ruusunharjun suurin mökkikeskittymä oli kyseisen järven vastarannalla.

Isä oli aina unelmoinut omasta mökistä, jonka rappusilta olisi kivenheitto järvenrantaan ja jossa olisi hyvät mahdollisuudet kalastaa. Se halusi mökin, jonka pihapiiriä se saisi kunnostaa mielensä mukaan. Hakata puita, rakentaa vajan ja korjata kattopeltejä.

En ollut jakanut samaa unelmaa isän kanssa, mutta Eikka oli ollut ajatuksesta innoissaan. Viettää nyt rentoja kesäpäiviä linnunlaulua kuunnellen ja samanlaisessa narisevassa kiikussa istuen kuin mikä oli ollut mummolan kuistilla lapsuuden kesinä.

Sitten Eikka oli jäänyt kiinni huumeista isälle.

Isä oli ensin ollut pelottavan neutraali. Se oli käskenyt Eikkaa selittämään tasan tarkasti mitä lääkkeet pastillirasioissa olivat, mihin niitä käytettiin ja kuinka usein Eikka niitä otti.

Muistan vieläkin sen poliisimaisen auktoriteetin ja ne kysymykset, joihin silloin yhdeksäntoistavuotias isoveljeni oli vastannut ääni väristen. Otatko sä näitä alkoholin kanssa? Mikä sun elämässäsi on niin pahasti vialla, että sun täytyy turvautua huumeisiin?

Seuraavana aamuna olin herännyt näkyyn, jota kymmenvuotias minä ei täysin pystynyt ymmärtämään. Isä oli repinyt alas kaiken Eikan viistokattoisesta makuuhuoneesta, joka muuttui kesäisin paahtavan kuumaksi. Kuistilla olivat julisteet, vaatteet, kirjat ja levyt. Kasan päällimäiseksi oli kaadettu jokaisen pastillirasian sisältö.

Alkoi aikakausi, jonka todella tunsin loppuneen vasta silloin, kun tein päätöksen yrittää selvittää, kuka helvetti Nuutti Viherlehto oikein oli. Se oli yksi ensimmäisistä itsenäisistä päätöksistä seitsemään vuoteen, jonka tein.

Isä yritti kaikki ne vuodet koulia minusta veroistaan, ihmistä, joka ei koskaan kokisi olevansa kuilun partaalla. Ihmistä, joka ei koskaan turvautuisi keinoihin, joihin Eikka oli joutunut turvautumaan.