Aurinko nousee huomennakin

27. Kaarnalaiva

Eelis

Istuin keittiönpöydän ääressä, edessäni höyryävä muki kahvia. Sinivihreä villapaita oli keskellä keittiön lattiaa ja tuijotin sen repaleisia hihansuita.

Nuutti oli saattanut äitinsä nukkumaan ja palannut huoneesta henkeään haukkoen, silmät punaisina. Se oli ohittanut katseeni, käynyt suihkussa ja mennyt sen jälkeen suorinta tietä ulos, hiukset vielä vettä valuttavina.

Se oli sanonut äidilleen, että olin sen poikaystävä. Poikaystävä. Se oli ainoa asia, jota pystyin ajattelemaan.

Ajatus oli kutkuttava, jotenkin kihelmöivä. En ollut koskaan ollut kenenkään poikaystävä, en lähelläkään mitään sellaista. Oli kuitenkin pelkästään rationaalista ajatella, että Nuutti oli saattanut sanoa sen hetken mielijohteesta.

Sen persoonaan kuului, että se heitti suustaan lausahduksia, jotka sattuivat sopimaan tilanteeseen parhaiten. Ehkä se oli sanonut minua poikaystäväkseen vain saadakseen Amandan ajatukset muualle?

Niin tai näin, nousin pöydästä ja kävelin eteiseen. Vedin kuluneet, oranssit Converset jalkoihini ja astuin marraskuiseen harmauteen. Vielä aamulla kirkkaita säteitään esitellyt aurinko oli kadonnut paksun pilviverhon taakse ja kaupunkiin oli laskeutunut jälleen tuttu pimeyden verho.

Se oli tuntunut laskeutuvan myös rappusilla tupakkaa polttavan Nuutin päälle. Istahdin sen viereen välittämättä tupakansavusta ja kiedoin käteni polvieni ympärille.

Nuutti tuijotti jonnekin taivaan harmauteen, minä katselin tien ja nurmipihan erottavan aidan kupeessa kasvavia marjapensaita. Niiden päälle oli jäänyt linnuilta suojaava vihreä verkko, enkä voinut olla ajattelematta aikaa, jonka verkko oli saanut olla pensaiden päällä koskemattomana.

"Onko sun äiti kunnossa?" kysyin varovasti, sillä en tiennyt miten aloittaa keskustelun tai halusiko Nuutti edes puhua. Sen ympärillä leijui tupakansavua, jonka kylmä viima heitti sitten kasvoilleni.

"Joo", Nuutti vastasi ja siirsi katseensa kengänkärkiinsä. Sillä oli aina samat, kantapäistä kuluneet maiharit, joiden nauhoja se piti auki. Niistä kuului ärsyttävä laahaava ääni, kun se käveli.

"Mä oon pa—"

"Mun ei ois pitäny tuoda sua tänne", Nuutti keskeytti ja heitti tupakan kostealle nurmikolle. Halusin sanoa sille, etten ollut tullut omasta tahdostani, mutta en halunnut aiheuttaa riitaa.

Nuutti oli halunnut suojella minua, vaikka olisin voinut jäädä myös kotiin. En minä isää niin paljoa pelännyt, etten olisi uskaltanut olla omassa kodissani.

"Tiiätkö mitä?" sanoin ja odotin, että Nuutti mumisi jotain vastaukseksi ennen kuin jatkoin. "Mun mielestä oli tosi rohkeaa tuoda mut tänne. Sä et tunne mua kunnolla, mutta silti sä näytit mulle jotain tosi henkilökohtasta. Esittelit sun äidin."

Nuutti tuijotti kengänkärkiään, repi peukalonsa kynsinauhoja eikä sanonut vähään aikaan mitään. Vaaleanharmaan taivaan läpi lensi parvi lintuja ja katsoin niiden perään niin kauan, kunnes ne katosivat naapuritalon takana kasvavien mäntyjen varjoon.

"Älä nyt ala analysoimaan tätä mitenkään", se tuhahti sitten ja painoi päänsä polviinsa. Katselin sen hengityksen mukana kohoilevaa kehoa ja tunsin omassani pistoksen jostain, joka muistutti liikaa pettymystä.

Nuutti oli taas muurannut ympäriltään pudonneet tiilit yhtenäiseksi muuriksi, kadonnut käsieni ulottuvilta. Se oli kuin vapaaksi päästetty kaarnalaiva, jota aallot veivät kahteen eri suuntaan.

Olin pettynyt, kyllä, mutta olinko yllättynyt? En.

Olin ajatellut saaneeni Nuutista kiinni, saaneeni kiedottua edes yhden heiveröisen langan välillemme, joka estäisi sitä katoilemasta minulta. Nyt se kuitenkin käyttäytyi aivan samalla tavalla kuin silloin musiikinluokassa, kun se oli sanonut, ettei tarvinnut sääliäni.