Revityt siivet eivät kanna

9. Sinä olet hajottanut minut palasiin

-------------------------------
Vannon, että tää on viimeinen näin synkkä luku! Kohta se aurinko paistaa Nooran risukasaan!

Sisältövaroitus: parisuhdeväkivaltaa, eristämistä, alistamista ja uhkailua, voimakkaita tunteita (kuten pelkoa), kiroilua, ahdistusta, ERITTÄIN synkkiä ajatuksia
-------------------------------

Tulin kotirappumme eteen joskus yhdeksän aikaan ja nielaisin, ennen kuin avasin alaoven ja lähdin nousemaan portaita kolmanteen kerrokseen. Ylhäällä avasin ovemme kädet lievästi täristen, sillä olin viipynyt lenkillä oikeasti melko pitkään ja Jimi saattaisi hermostua siitä. Mua vähän pelotti, että kuinka se reagoisi pitkään poissaolooni.

Kotona oli hiirenhiljaista, kun astuin sisään. Ehkä Jimi oli lähtenyt jonnekin..? Melkein toivoin että asia olis niin, ettei Jimi sais tietää, kuinka kauan olin ollut poissa kotoa.

"Jimi?" mä huhuilin ovelta, kun suljin sen perässäni, mutten kuullut mitään. Astelin hiljaa hiipien syvemmälle eteiseen ja sieltä keittiöön. Lappuni oli yhä keittiönpöydällä, ihan kahvitahroissa. Pystyin haistamaan edelleen kahvin tuoksun, vaikka keitin oli sammutettu aikoja sitten. Tekemästäni makaronilaatikosta oli syöty 1/3.

Samassa mä kuulin liikahduksen takaani ja käännähdin nopeasti katsomaan taakseni. Jimi seisoi takanani, keittiön oviaukossa, ja katsoi mua jotenkin oudosti.

"Missä sä olit?" Jimi kysäisi minulta hieman viileästi, saaden minut aavistelemaan pahinta. Se epäili taas jotain. Ja tällä kertaa Jimillä oli aihettakin epäillä, ainakin siinä mielessä, että olin valehdellut sille. Mutten ollut pettänyt sitä, ja sitähän se epäili. TAAS.

"Olin lenkillä. Yksin", mä vastasin Jimille niin itsevarmasti kuin suinkin pystyin. Yhtä vakuuttelevasti kuin olin vakuutellut tänään Aatulle, että kaikki oli hyvin.

"Olitko?" Jimi kysyi hyisesti, ja sen katse oli niin kylmä, että mun oli pakko kääntää katseeni pois. En kestänyt katsoa sitä silmiin. "Miks sä sitten väistät mun katsetta?"

No vittu miksiköhän??? Siksi kun sä katsot mua niin kylmästi!!!

Mä murahdin äkäisesti ääneen, käänsin katseeni takas Jimiin ja katsoin sitä vähintään yhtä kylmästi takaisin kuin se katsoi mua, oman sisuni ja vihani noustessa taas pintaan.

"Olin yksin. Ja väistän katsettas siksi, kun se on niin kylmä, että se satuttaa mua. Mä en kestä katsoa sua silmiin, kun sä katsot mua noin. Se tuntuu liian pahalta", mä vastasin Jimille viileästi, syyttäen sitä itseään, ja yritin kävellä sen ohi poistuakseni keittiöstä, mutta Jimi pysäytti minut tarttumalla käsivarteeni kiinni. Tunsin sen sormien puristuvan tiukasti käteni ympärille. Iho Jimin sormien alla painui takuulla mustelmille. Vereni alkoi samantien kuohua kuin koski suonissani, kun sydämeni alkoi hakata niin lujaa. Peläten. Tää herätti ikäviä muistoja mieleen isästä.

"Miks mä sitten sain kuulla Verneriltä, että olit ollut Aatun kanssa? Onko se yksin lenkkeilyä? Häh???" Jimi kysyi vihaisella äänellä ja katsoi mua lähes raivoissaan silmiin. Kohtasin sen raivoisan katseen samalla tavalla kuin olin tehnyt isän kohdalla; kylmästi ja välinpitämättömänä. Kehoni puolestaan valmistautui pakenemaan. Se muisti vielä. Kehoni jokainen solu jännittyi, lihakseni kävivät kuumina ja päässäni liikkui - tai oikeastaan suorastaan kirkui - vain yksi ajatus: TÄSTÄ ON SELVITTÄVÄ KUNNIALLA. Ilman huutoa. Ilman väkivaltaa.

"Mä kävelin ensin yksin ja törmäsin sitten Aatuun, niin käveltiin loppulenkki yhdessä. Aatu on mun kaveri, kyllä mä saan lenkkeillä sen kaa", mä totesin Jimille varmalla vaikkakin hieman tärisevällä äänellä.