Revityt siivet eivät kanna

27. Juhlia ja ikäviä kohtaamisia

----------------------------------------
Tässäpä tää lupailemani luku. Tää on sitten tosiaan muokattu/korjattu koronamössöaivoilla ja nyt lisättykin mössöaivoilla, niin voi olla, että laatu on vähän kärsinyt 😅
----------------------------------------

Kunpa huoleton oloni olisi voinut jatkua kauemmin, mutta seuraavakin viikko meni yliluonnollisen nopeasti, ja mitä lähemmäs Anna-tädin juhlat tulivat, sitä ahdistuneemmaksi muutuin ja sitä nopeammin aikakin tuntui etenevän. Liian aikaisin se juhlapäivä sitten tuli. Päivä, jolloin joutuisin kohtaamaan isäni.

Heräsimme juhla-aamuna aikaisin laittautumaan, ja lähdimme sitten ajamaan tädin luo. Koko matkan ajan paniikintunne vain lisääntyi ja pahentui, ja mä puristin käsilaukkuni hihnaa ihan kauhuissani. Lopulta se oli ihan märkä kylmästä hiestä, jonka tunsin kulkevan erityisesti pitkin selkääni ja nihkeyttävän käteni. Aatu yritti rauhoitella mua koko matkan, mutta turhaan, olin silti ihan paniikissa, ja kaiken lisäksi vilkuilin koko ajan peilistä, että olihan hiukseni vielä hyvin. Aina, kun katsoin peiliin, Aatu totesi irrottamatta katsettaan tiestä: "Olet kaunis, usko jo, ja hiukset ovat hyvin."

Olin kihartanut hiukseni laineille, kun en muuta ollut keksinyt. Tukkani oli kuitenkin sen verran itsepäinen, että mun piti vahtia, etteivät laineeni suoristuisi. Kaulaani olin lykännyt valkeat helmet, jotka olin saanut Aatulta. Ne olivat sen mummin vanhat, jonka vuoksi arvostinkin niitä hyvin suuresti. Ja ne kävivät mitä parhaiten uuteen kauniiseen vaaleanpunaiseen mekkooni. En tosin pystynyt iloitsemaan mekostani tai mistään muustakaan tällä hetkellä, vaan nieleskelin jännityksestä ja pelosta, vaikka sekä Aatu vieressäni että Valtteri viestitse yrittivät rohkaista mua. Ristiriitaiset tunteet seilasivat päässäni puolin ja toisin. Olin samaan aikaan kauhuissani isän kohtaamisesta, mutta toisaalta odotin myös innolla, että näkisin muita rakkaita sukulaisiani.

Yllättävän pian, ihan hirveän levottoman matkan jälkeen, Aatu kaartoi tädin pihaan. Tai ehkä matka meni nopeasti juuri sen takia, kun olin panikoinut koko matkan ja halunnut vain paeta ja juosta karkuun. Tädin pihassa mä istuin tovin paikallani autossa, kuin olisin kasvattanut juuret penkkiin, ja tuijotin autonikkunasta taloa ihokarvojeni noustessa pystyyn. Aatu laski kätensä rohkaisevasti kädelleni, mun kääntäessä katseeni siihen ja näyttäessä varmaan nurkkaan ajetulta saaliseläimeltä, jolla ei ollut mahdollisuuksia paeta enää.

"Mä pysyn sun vieressä koko ajan", Aatu totesi mulle rakastavalla äänellä. Mä soin sille värisevän hymyn ja nyökkäsin kuuluvasti nielaisten, ennen kuin tartuin tärisevin käsin ovenkahvaan ja aukaisin autonoven hitaasti, astuen ulos autosta, turvapaikastani. Tarkkailin pihaa valppaana, kuin odottaen jonkun pedon vaanivan mua ja hyökkäävän heti tilaisuuden tullessa. Vilkuilin kaikkia pihassa olevia autoja ja totesin, ettei isän Skodaa näkynyt vielä. Jos se enää edes omisti sen. Mutta ehkä se ei ollut täällä vielä..

Samassa ulko-ovi avautui ja mä tunsin koko kehoni jännittyvän kauhusta. Aatu, joka oli tarttunut kädestäni suojelevasti, katsoi kiinteästi ovelle, valmiina puolustamaan mua. Helpotus oli kuitenkin suuri, kun pihalle ovesta tulikin Topi eikä isä. Totta kai se uteliaana pikkulapsena tahtoi tietää, kuka nyt oli tullut pihaan. Topikin näytti tyylikkäältä valkoisessa kauluspaidassa ja mustat housut jalassa.

"Noora!!!!" Topi huusi täyttä kurkkua minut tunnistaessaan, juoksi vauhdilla suoraan syliini ja halasi mua lujaa. Tunsin ilmojen humahtavan ulos keuhkoistani ja haukoin hetken henkeä, ennen kuin halasin Topia takaisin. Se oli juossut syliini ihan saakelin kovaa ja iskenyt minusta ilmat pihalle.

"Moi Topi, kiva nähdä taas", mä naurahdin Topille vetäytyessäni irti siitä, katsoen Topia suoraan sen elämäniloisiin silmiin, ennen kuin käänsin katseeni vieressäni seisovaan Aatuun. "Topi, tää iso poika tässä on Aatu, minun mies."