Revityt siivet eivät kanna

21. Aamuisin nousee aina uusi aurinko

------------------------------
Muistin virkistykseksi: Noora on saanut edellisessä luvussa tietää, että Eve muuttaa pois, ja tässä luvussa tulee olemaan ne läksiäiset! Ja muistutan vielä siitäkin, että jos huomaat laadun kärsineen, niin se johtuu siitä, että pyrin korjailemaan tätä MAHDOLLISIMMAN vähän 😂 jonkun verran tulee yhä korjattua, mutta yritän koko ajan vähentää ja vähentää sitä (siinä oikein onnistumatta 😂)!!!

Ainiin, sen verran täytynee sisältövaroitusta tähän laittaa, että: alkoholinkäyttöä!
------------------------------

Seuraavat kokeet menivät nopeasti ja niin lensivät päivätkin. Liian nopeasti, sillä pian Eve lähtisi. Ihan liian pian. Toivoin päivien ennemmin matelevan, ja anoin ja rukoilin, ettei Eve lähtisi, mutta se päivä teki tuloaan yhtä varmasti kuin kellon viisarit kulkivat eteenpäin tunteja mitaten. Yritin viettää viimeiset hetket Even kanssa mahdollisimman tiiviisti parhaan ystäväni seurassa. Kävimme muunmuassa joka ilta lenkillä yhdessä, juttelimme, halailimme ja itkimme, vain tehdäksemme sen yhä uudestaan ja uudestaan. Sydämeni säröt levenivät joka päivä, tietäen, etten voisi estää Even lähtöä. Se olisi yhtä vääjäämätöntä kuin se, että kuolisin joskus.

Perjantaina, kun oli lopulta - ihan liian pian - Even läksiäisten aika, koulupäivä hurahti ohi luvattoman nopeasti ja oli - ihan liian pian - aika lähteä meille niiden läksiäisten viettoon. Tapasimme KOKO porukka aina Aatua myöten lukion ala-aulassa koulun loputtua ja lähdimme samaa matkaa meille. Ihmiset katsoivat ehkä vähän ihmeissään joukkoamme, tai oikeastaan surukulkuettamme, johon kuuluivat Aatu, minä, Eve, Jasper, Niklas, Valtteri ja Aleksi. En tiedä miks ne katsoi meitä niin oudosti. Pieni osa mua arveli, että ehkä ne ihmettelivät sitä, miten me kaikki mahduttiin tai voitiin kuulua samaan porukkaan, kun olimme tavallaan niin eri piireistä ja maailmoista. Mutta niin me vain kuuluimme.

Kuljimme meille päin asfaltoitua, joskin erittäin säröillyttä, kävelytietä pitkin, jutellen samalla keskenämme. Aatu ja Aleksi kulkivat edellä ja juttelivat kahdestaan jotain hyvin hiljaa, melkein kuin salaa. Jasper ja Niklas katselivat niitä kahta vähän ihmeissään, mutta juttelivat meidän loppujen kanssa, vilkuillen tosin vähän väliä edellämme kulkevaa kaksikkoa. Minä itsekin tarkkailin Aatua ja Aleksia tiiviisti, vaikka juttelinkin muiden kaa. Mistä ihmeestä ne jutteli niin, ettemme me muut saaneet kuulla?

Vilkaisin Eveä, vaihtaen sen kanssa kysyvän katseen, jos se vaikka tiesi jotain asiasta, mutta se kohautti mulle vain harteitaan, katsellen Aatua ja Aleksia yhtä hämillään kuin me muut. Aleksin ja Aatun käytös ei kyllä ollut ihan normaalia, ainakaan niiden mittapuulla. Yleensä ne nimittäin nauroi meidän muiden kanssa ja nauttivat suuresta porukasta, eivätkä eristäytyneet muista tällä tavoin. Mitä siis oli tekeillä?

Pian - jälleen kerran, ihan liian pian, kellon vain tikittäessä kohti vääjäämätöntä - saavuimme kotimme pihaan ja nousimme portaat ylös, mun päästessä nauramaan surustani huolimatta Jasperille, joka kompuroi portaissa. Se vain irvisti ja näytti meille kieltä, nousten nokka pystyssä mutta selvästikin naurua pidätellen viimeisen kerroksen ylös, meidän muidenkin pidätellessä nauruamme, ihan vain sen mieliksi. Oli silti vaikeaa pysyä pokkana.

Meille päästyämme me tehtiin yhdessä tortilloja ja istuttiin sitten keittiön pöytään koko konkkaronkka, alkoholijuomat käsissämme ja tortillapohjat ja täytteet pöydälle aseteltuina. Täytteeksi olimme paistaneet jauhelihaa ja kanaa, pilkkoneet tomaattia, kurkkua ja salaattia ja avanneet monen monta majoneesi-, tonnikala- ja ananas-purkkia. Söimme ruuat hyvällä ruokahalulla ja nauroimme, jos jonkun tortillan täytteet valuivat pöydälle tai lautaselle tai jotain muuta yhtä tyhmää. Mulle naurettiin eniten, kun onnistuin sottaamaan peräjälkeen kolme paitaa ja jouduin vaihtamaan paidan siis monta kertaa. Jasper ainakin oli tikahtua nauruun ja keksi jos minkälaista vitsiä minusta. Ei se mua haitannut, Jasper vitsaili hyväntahtoisesti. Jostainhan sitä huumoria piti repiä, niin miksei tästä!