Revityt siivet eivät kanna

13. Onnenpäiviä

--------------------------
Noni! Nyt yritän taas korjata tätä paaaaaaljon vähemmän kun mulla ei olis aikaa korjailla tätä 😂 niin, ja pätkin nyt näitä seuraavia lukuja sellaisiksi vähemmän poukkoilevimmiksi pätkiksi! Eli ainakin tää, ja mahdollisesti seuraavakin luku, on selkeästi lyhyempiä.
--------------------------

Kesäloma kulki hitaasti. Onneksi, sillä se antoi mulle aikaa parantua ja toipua. Tosin Aatussa oli jotain, mikä sai minut paranemaan nopeammin, vaikkakin aloin samalla miettimään, että miten Aatu  oli päässyt kaikesta yli? Sekin oli joutunut kokemaan elämänsä aikana jos jonkinlaista paskaa. Muunmuassa hankalan isän kanssa elämisen, isänsä kuoleman, kiusaamista.. Kaikki se, mitä mä olin joutunut kokemaan, sai minut itkemään YHÄ, harva se päivä, mutta mä en ollut vielä KOSKAAN nähnyt Aatun  itkevän. Oliks se niin vahva ettei koskaan itkenyt, vai oliks sillä vain kaikki tosiaankin hyvin? Eikö erilaiset asiat tuoneet sille jotain huonoa muistoa mieleen, niinku mulle toi? Kerrankin tv:ssä oli jossain sarjassa isä, joka joi ja huusi, niin mulle palautui ihan samantien vuosien kotihelvetti ajatuksiin, ja rupesin itkemään.

"Mitä sä mietit?" kysyi Aatun ääni yhtäkkiä makkarin ovelta. Mä makasin sängyllä lukemassa kirjaa, mutta olinkin jäänyt tuijottelemaan seinään ajatuksissani. Käänsin hitusen sumuisen katseeni Aatuun, joka tapitti mua siniharmailla silmillään. Mä vain katselin sitä hetken ajan vaitonaisena silmiin, joissa ei ollut ollenkaan surua. Tosin olinhan mä nähnyt niissä joskus varjoja, mutten sellaisia, kuin olin nähnyt omissani..

"Enpä paljon mittään", mä tyydyin vastaamaan ja käänsin katseeni takas kirjaani.

"Okke. Hei, ruoka on ihan kohta valmista. Mä kajautan sitten kutsuhuudon", Aatu tokaisi mulle hymyillen, kävi suukottamassa poskeani ja lähti sen jälkeen takaisin keittiöön hääräämään spagetin ja jauhelihakastikkeen pariin. Mä jäin katselemaan sen perään. Näkisinköhän koskaan Aatun itkevän?

Vastauksen sain samana yönä.

Mä heräsin keskellä yötä, en edes tiiä että mihin, ja kun mä käännyin katsomaan viereeni pimeässä huoneessa, huomasin, ettei Aatu ollut omalla paikallaan sängyssä. Nousin kummastuneena istumaan ja katselin ympärilleni. Havaitsin, ettei Rollekaan ollut huoneessa. Minne pojat olivat oikein hävinneet? Kurtistin kulmiani ja kipusin ylös sängystä, vedin lattialla lojuneen hupparin yömekkoni päälle ja hiivin makuuhuoneesta olohuoneeseen, vilkuillen siellä taas ympärille. Bongasin parvekkeella liikettä. Siellähän se Aatu istuikin, selkä olohuoneeseen päin. Mä hiippailin parvekkeen ovelle ajatellen, että Aatu oli varmaan herännyt vain tupakalle, mutta kun mä avasin oven ja Aatu käänsi katseensa muhun kuullessaan tuloni, näin sen poskilla kyyneliä. Se laski heti katseensa ja niiskaisi hiljaa. Rolle makasi isäntänsä jaloissa surkean näköisenä.

Mä astelin pikapikaa Aatun luo ja kiedoin käteni hellästi sen ympärille, Aatun käsien tarttuessa minuun tiukasti kietoutuessaan mun ympärilleni. Aatu alkoi täristä siinä mua vasten, ja mä tunsin kun se alkoi itkeä enemmän, vapisten ja niiskuttaen koko ajan kovempaa. Mä puristin Aatua lujempaa itseäni vasten, painaen pääni sen kaulalle.

"Mikä on?" mä kysyin hiljaa ja silittelin Aatua lohduttavasti. Aatun iho värisi mutta oli lämmin. Sen paita tuoksahti hieman hieltä.

"Mä näin vaan ihan outoa unta", Aatu kuiskasi, kuljettaen samalla kättään selälläni.

"Kerro mulle siitä unesta?" mä pyysin myötätuntoisella äänellä.

"Isä.. isä oli siinä unessa ja syytti mua kuolemastaan, ja äiti teki samoin. Mä olin kuulemma niin hirvee kakara ja olis ollut parempi jos en olis syntynytkään.." Aatu kertoi ääni itkusta särähdellen ja vapisten. "Tiiän että se oli vain unta, mutta se iski silti.. Mä heräsin siihen itkien.."