Revityt siivet eivät kanna

8. Haavani arpeutuneet aukeavat uudelleen

----------------------------------------
Sisältövaroitus; voimakkaita tunteita (esim. pelkoa ja vihaa), ahdistusta, kiroilua, väkivaltaa
----------------------------------------

Maaliskuun ajan kaikki oli hyvin, ja minusta tuntui hyvältä. Viestittelin Aatun kanssa hyvin tiheään tahtiin - päivittäin - ja näinkin sitä pariin otteeseen, ja minusta alkoi tuntua, olin oikeasti saanut siitä ystävän itselleni. Me käytiin sekä viestitse että kasvokkain melko syvällisiäkin keskusteluja, ja välimme syvenivät ihan aidoksi ystävyydeksi, erityisesti niiden viestitse käytyjen keskustelujen myötä. Kaikki tuntui olevan ihanasti pitkästä aikaa. Mulla oli Jimi, poikaystäväni, ja Aatu, uusi ystäväni.

Mutta sitten, kun maaliskuu alkoi vedellä viimeisiään ja vaihtui lopulta huhtikuuksi, kaikki alkoi mennä taas huonommin. Jimi alkoi epäillä, jonka seurauksena se alkoi kontrolloida mun menoja enemmän, kun oli niin sairaalloisen mustasukkainen. Se ei pitänyt ollenkaan siitä, että mä olin yhteyksissä Aatun kanssa, saatikka sitten siitä, että tapasin sen välillä kasvotustenkin, joten mun oli lopulta pakko lopettaa Aatun kaa treffailu. Kyllä mä välillä laitoin sille yhä viestiä, mutta sitäkin mä uskalsin laittaa harvemmin, kun Jimi kyttäs mua. Oloni alkoi muuttua taas kurjaksi ja apeaksi. Huhtikuun edetessä, auringon sulattaessa jo hieman lumiakin ja muiden hyppiessä suurinpiirtein onnesta kevään etenemisen ja auringonvalon lisääntymisen vuoksi, mun olotila ei juurikaan parantunut. Ei, vaikka aurinko paistoi kirkkaammin ja pidempään taivaalla, ja linnut lauleli jo kevätlaulujaan. Edes se ei pystynyt pelastamaan mua enää.

Koulussakin meni ihan päin persettä, kun en jaksanut keskittyä opintoihin surkean ja masentuneen oloni vuoksi. Onneks Valtteri kavereineen oli jättänyt minut yhä toistaiseksi kokonaan rauhaan. Mutta olin yksin. Ihan hirvittävän yksin. Koko ajan.. Niin koulussa kuin vapaa-ajallakin, Aatu ainoana juttuseuranani, mutta sekin vain viestien välityksellä. En ollut nähnyt Aatua kertaakaan kohta kuukauteen, olin nähnyt sen viimeksi joskus maaliskuun puolivälissä. Olisin halunnut tavata sen pitkästä aikaa, mutten voinut, sillä Jimi oli suunnilleen vanginnut minut. En saanut enää olla Aatun kanssa tai Jimi epäili suhdetta välillämme, enkä tahtonut niin käyvän.. En tahtonut menettää Jimiä, joka oli ollut pelastajani ja jolta olin saanut turvapaikan, vaikken toisaalta halunnut menettää Aatuakaan. Annoin silti Jimin vangita minut.. Se osasi olla pelottava, mutta myös vanha ihana itsensä. En tiedä mitä sille oli tapahtunut, tai mitä mulle  oli tapahtunut. Vaikka Jimi olis ollut miten ilkeä ja kylmä välillä, mä kuljin sen perässä kuin uskollinen koira. Olin riippuvainen siitä. En saanut otetta mistään muusta kuin Jimistä, ja siksi pidin siitä henkeni kaupalla kiinni. Vaikka se satuttaisi ja loukkaisi mua joka päivä..

Lisäksi Jimin juominen oli yltynyt. Hiihtolomallakin sillä oli viiden päivän ryyppyputki, jonka jälkeen se oli tosi huonossa kunnossa. Enkä mä vieläkään pystynyt harrastamaan seksiä sen kanssa, eikä Jimi tykännyt siitä ollenkaan. Se painosti mua yhä ja yritti joskus saada maaniteltua minut lähes puoliväkisin kanssansa sänkyyn. Jimistä oli tulossa jotenkin kylmä, ja yhä harvemmin näin sen herkän puolen, yhä vähemmän halusin harrastaa seksiä Jimin kanssa, yhä enemmän pelkäsin sitä ja koko seksiasiaa, ja yhä yksinäisempi olin. Mitä enemmän Jimi painosti, sitä vähemmän halusin. En halunnut OLLENKAAN. Mua vain ahdisti. Ja Jimiä puolestaan suututti, mikä ajoi sen ryyppäämään yhä enemmän, jolloin se jätti minut yhä useammin yksin.

Ja aina kun mä jäin yksin, mä pohdin asioita. Muunmuassa Jimiä itseään, ja olin siinä asioita pohtiessani tajunnut, etten ollut oikein edes tuntenut Jimiä, ennen kuin olin syöksynyt suin päin suhteeseen sen kanssa ja olin muuttanut sen luo. Oliko se vain sattunut olemaan siinä, kun olin tarvinnut apua ja turvapaikkaa? Olinko vain tarttunut ensimmäiseen pelastusrenkaaseen paetakseni tilannetta kotona, ja lopulta, paetakseni kotoa? Koska enhän mä totuuden nimissä ollut tuntenut Jimiä kunnolla. En ollut tuntenut sitä alkaessani seurustelemaan sen kanssa tai muuttaessani hädissäni sen luo.. Olin pyöritellyt samankaltaisia ajatuksia jo silloin, kun muutin Jimin luokse. Olin miettinyt jo silloin, että se oli ollut mulle eräänlainen pelastusrengas, johon olin tarrannut. Oljenkorsi, jonka avulla pääsin pois isän läheisyydestä, ettei se vois tappaa mua enempää kuin oli jo tappanut. Olin hypännyt tuntemattomaan, koska mun oli ollut pakko. Enhän mä ollut oikeasti tuntenut Jimiä. Mun oli ollut pakko vain luottaa siihen. Ja nyt alkoi näyttää siltä, ettei se ollut ehkä kannattanut, vaan puri mua nilkkaan..