---------------------------------
Tätä lukua on sitten korjattu vähän vähemmän kuin edellistä, kun tässä on vähemmän sellaisia isoja "kardinaalivirheitä". Yritän muutenkin päästää irti siitä korjailusta, kun ei mulla olis oikeesti aikaa siihen 😂 (ja huomaan silti korjailevani tätä samalla kun oikoluen tätä 😂)
Niin ja sisältövaroitus; synkkiä ajatuksia, muistoja ja puheita sekä voimakkaita tunteita
----------------------------------
Jimi kurvasi omaan pihaansa ja me kannettiin mun kassit ylös sen kämpälle. Viimeisen kassin jälkeen mä vain lysähdin sohvalle istumaan. Se oli mukavan pehmeä ja upposin siihen kunnolla. Jimi tuli viereeni ja kaappasi minut kainaloonsa.
"Sun isäs hakkas sut?" Jimi sanoi sen viimeinkin ääneen, tärisevällä äänellä, saaden minut purskahtamaan itkuun ihan samantien, Jimin kaapatessa minut halaukseen. Itkin aikani ja selitin Jimille kaiken mitä isä oli tehnyt. KAIKEN. Ihan alusta asti. Kerroin siitä, että se oli aina haukkunut mua ja äitiä ja hakannut meitä. Kerroin, että äiti oli tappanut itsensä isän takia, ja että isä oli melkein tappanut minut nyt. Jimi kuunteli mua hiljaa, sen koko olemuksen huokuessa kasvavaa vihaa. "Vittu tommonen joutais vankilaan", Jimi ärähti lopulta raivoissaan mun kerrottua kaiken. Se oli tosi vihainen mun puolesta..
"Sitäpä kaikkea mahtaa olla vaikee todistaa, enkä.. enkä mä Jimi jaksa enää tapella.. En jaksa muistella sitä kaikkea ja repiä haavojani auki.. Ymmärrätkö? Mä en tahdo muistaa sitä kaikkea, mä tahdon vain unohtaa sen kaiken.. Tahdon unohtaa koko isän.." mä kähisin itkusta paksulla äänelläni voimattomasti, Jimin suukottaessa jälleen poskeani. Edes se ei nyt lämmittänyt, ja itseasiassa se sattuikin, kun poskeni oli ruhjeilla.
"Ymmärrän kai, mutta oon silti samaa mieltä kuin mitä sanoin", Jimi tokaisi yksioikoisesti. Olin minäkin samaa mieltä, mutten vain jaksanut enää edes ajatella isää. Halusin siitä lopullisesti eroon, unohtamalla sen.. "Mennäänks nukkumaan? Sun pitää nukkua nyt oikeesti.. Mieles ja kroppas kaipaa varmasti lepoa nyt.."
Mä nyökkäsin vastaukseksi, Jimin nostaessa minut samantien syliinsä ja kantaessa minut sänkyyn. Se tuntui suloiselta ja herttaiselta. Huolehtivaiselta. Ei mun jalat olis kantaneetkaan enää.. Sängyssä Jimi painautui ihan kiinni muhun. Aikaisemmin se oli tuntunut hyvältä, mutta nyt mua alkoi ahdistaa kun se tuli niin lähelle. Joka paikkaa sattui ja oli tosi kuuma, kun Jimi oli kiinni minussa. Olin huonossa asennossa, mulla oli tukala olo, ja.. ja muutenkin. Halusin olla omissa oloissani, halusin omaa tilaa. Mikä tuntui pahalta, olihan Jimi sentään tarjonnut mulle turvapaikan ja pelastanut minut..
"Jimi, voisitko.. voisitko sä mennä vähän kauemmaksi?" mä pyysin hiljaa, ihan pihisten. Hädintuskin kuuluvasti. "Mua ahdistaa.. Ja sattuu.."
"Joo, tottakai, ymmärrän.." Jimi vastasi hiljaa ja meni kauemmaksi, pysyen sen jälkeen vaiti. Se nukahti nopeasti. Mä sen sijaan jäin tuijottamaan seinää ja nukahdin vasta joskus neljän aikaan, jolloin silloinkin heräsin kahden tunnin päästä uudelleen, kun olin nähnyt painajaisen isän lyönneistä, jonka lisäksi se oli jahdannut mua siinä unessa kirveen kanssa, haluten surmata ja paloitella minut.
Nousin ylös ja menin parvekkeelle, kun en halunnut ruveta takaisin nukkumaan ollessani niin kierroksilla. Palelin vähän, sillä ei ulkona lämmintä ollut. Ihokarvat nousivat pystyyn. Kello oli kuusi ja oli vielä pimeää. Olisin tahtonut soittaa Tuomolle. Kertoa, että olin lähtenyt kotoa. Vihdoinkin. Ja syyn äkkilähtööni myös. Mutta ehkä mä en soittaisi kellon kuuden aikaan aamulla veljelleni.. Ehkä Tuomon ei muutenkaan tarvinnut tietää isän teosta. Ehkä mun ei pitäiskään kertoa siitä, ollenkaan. Ettei Tuomon tarvinnut huolestua. Olinhan minä nyt kuitenkin turvassa..
VOUS LISEZ
Revityt siivet eivät kanna
Roman d'amourHAAVOITETUT-KIRJASARJAN 1. OSA Kirjan päähenkilö on Nurmeksessa (pienessä Pohjois-Karjalan kaupungissa) asuva 17-vuotias hieman ylipainoinen lukiolaistyttö Noora, joka on elänyt koko yksinäisen elämänsä väkivallan keskellä; koulukiusattuna ja syrjit...
