Revityt siivet eivät kanna

10. Jos on toivoa, on myös elämää

-------------------------------
Sisältövaroitus: parisuhdeväkivaltaa, kuvauksia raa'asta perheväkivallasta (muistoja), voimakkaita tunteita kuten pelkoa, ahdistusta
-------------------------------

Huhtikuu vaihtui toukokuuksi ja eteni tappavan hitaasti toukokuun puoleen väliin. Ilma lämpeni lisää, mutta se lämpö ei yltänyt minuun. Mä istuin päivät pitkät sisällä ja hädintuskin näin auringonvaloa kaihtimien läpi ja turvonneiden silmäkulmieni alta. Jokaöisen valvomisen takia olin päivisin niin väsynyt, että nukuin monta tuntia keskellä päivää. Tilanteeni oli yhä sama, ellei hieman pahempikin. Minut oli hakattu monta kertaa ja henkisesti voin pahoin, pahemmin kuin fyysisesti. En ollut päässyt aikoihin ihmisten ilmoille, en ollut nähnyt Aatuakaan. Se oli varmaan jo unohtanut minut ja huokaissut helpotuksesta, kun minusta ei ollut kuulunut enää mitään. Kun se oli päässyt eroon minusta. Aatu oli varmasti onnellisempi ilman mua.. Itse mä olin koko ajan vaikeammassa tilanteessa ja pahemmassa kunnossa, aina vain onnettomampi. Hyvät siis sulle, Aatu. Elä onnellisena, ilman mua taakkanasi. Elä hyvä elämä, sellainen mitä mulla ei ollut edessäni..

Parhaillaan mä istuin meidän kämpän vessan lattialla, pienenä keränä nurkassa kuin pieni lapsi, ja itkin surkeana. Jimi raivosi oven toisella puolella, hakkasi ja potki ovea. Se huusi mulle muuanmuassa, että ellen heti tulisi ulos sieltä, niin se murtaisi oven ja hakkaisi minut henkihieveriin. Jimin huutamat sanat kaikuivat korvissani, jääden soimaan päähäni ahdistavasti. Olin kuullut tuon uhkauksen nimittäin ennenkin, kun olin paennut vessaan piiloon, ja ennen kaikkea, turvaan. Isä oli huutanut mulle niin. Nyt menneisyys olikin nykyisyyttä, mutta uhkailija oli Jimi, jonka kanssa olin suunnitellut tulevaisuutta. Jimi jatkoi karjumista ja hakkaamistaan, ja jostain syvältä sisältäni heräsivät uinuvat, vieläkin pahemmat muistot.

Isä oli uhkaillut mua aina, kun olin lukittautunut vessaan, sen käsien ulottumattomiin. Kerran se oli uhannut, että vetäisi mua hiuksista pitkin pihaa, hakkaisi päätäni maahan ja murskaisi luitani. Tämän se oli uhannut tehdä ehkä 3 vuotta sitten, suurinpiirtein silloin, kun olin ollut 14-vuotias. Ennen sitä uhkausta se oli monet vuodet uhkaillut "vain" selkäsaunalla, kunnon sellaisella. Eihän lapselle voi sanoa noin, mitä se oli uhannut! Olin ollut ihan kauhuissani, istuen silloinkin vessanpöntön vieressä, meidän vessan etovassa hajussa, kuumien kyynelten putoillessa paidalleni. Olin ollut ahtaassa välissä seinän ja pöntön vieressä, mutta toisaalta se paikka oli tuntunut turvalliselta. Mua oli silloin pelottanut enemmän kuin koskaan. Olin pelännyt elämäni puolesta.

Kamalinta oli kuitenkin ollut se, että isä oli toteuttanut uhkauksensa heti samana päivänä. Olin erehtynyt tulemaan suojastani liian aikaisin pois, paetakseni ulko-ovesta kauas pois kotoa. Isä oli silloin tarttunut mua todellakin hiuksista, vedellyt pitkin pihaa, joka oli erittäin teräväkivinen, lyönyt päätäni muutaman kerran maahan ja murtanut käteni, ja jättänyt minut sitten vain makaamaan siihen pihalle. Mutta mä en ollut itkenyt, olin vain noussut ylös ja kävellyt 5 kilsan päähän terveyskeskukselle, jossa kukaan ei ollut epäillyt mitään, kun olin selittänyt, että olin kaatunut pyörällä täydestä vauhdista alamäessä. Koulussakin meni sama selitys läpi kuin terkalla. Olin siis hyvä näyttelemään tai sitten kukaan ei vain ollut tahtonut nähdä, että pikkukaupungissamme tapahtui pahoja asioita.. Näin ollen isä sai jatkaa mun ja äidin sortamista ja hidasta tappamista, niin henkisellä kuin fyysiselläkin kivulla. Kukaan ei tullut väliin. Kukaan ei välittänyt. Me saimme pelätä päivästä toiseen, odottaen pahinta..

Jimi jatkoi edelleen huutamista ja vessan oven hakkaamista. Mä tärisin ja odotin, että se lähtis pois. Suihkuverho vieressäni heilui hiljaa. Vessassa oli hiljaista ja rauhallista, toisin kuin oven ulkopuolella, eteisessä, jossa Jimi huusi huutamistaan, paukutti ovea ja raivosi. Mä pelkäsin, itkin ja tärisin kuten 3 vuotta sitten, ja siinä itkiessäni mä lopultakin tulin siihen tulokseen, että nyt tai ei koskaan. Ihan sama kuolisinko vai eläisinkö, kunhan vain pääsisin pois. Vaikka joutuisin asunnottomaksi tai jäisin yksin, niin minun oli päästävä pois. En enää kestänyt tällaista. Mun ei tarvinnut enää kestää tällaista.