Face Your Fear

Meitä On Jo Kahdeksan

Petteri

Mä olin ensimmäinen. Muita ei ollut ennen mua. Sain kaiken huomion ja nautin siitä. Asia kuitenkin muuttui mun ollessa neljän vuoden ikäinen. Äiti ja isä saivat lisää lapsia. Ja lisää. Ja lisää. Ja nyt meitä onkin jo kahdeksan. Tällä hetkellä mä olen 17-vuotias ja asun kotona tämän kamalan lapsikatraan kanssa. Jokainen noista lapsista on enemmän tai vähemmän rasittava, ja mä haluaisin vain omaa rauhaa. En oo vaan saanut lupaa muuttaa täältä. Kuulemma äiti ja isä tarvitsevat apua lastensa kanssa...

Vituttaako mua asia? Kyllä. Sormeni ja varpaani eivät riitä laskemaan niitä kertoja, kun olen saanut vauvan puklut päälleni, tai joutunut vaihtamaan vaippaa, tai muuten vaan ärsyyntynyt pienen ihmisen avun tarpeesta.

"Petuu! Petuu!" kuuluu Pinjan huuto mun oven takana. Sisaruksiaan ei nyt ehkä saisi laittaa paremmuusjärjestykseen, mutta Pinjan on ehdottomasti mun lemppari. Se on rauhallinen, ja itsenäinen, se on nokkela ja osaa viihdyttää itseään. Se osaa myös olla hiljaa ja vain olla.

Mä nousen tietokonepöydän ääreltä ja käyn avaamassa huoneeni oven. Pinja astelee sisälle hymyillen. Tuo tyttö hymyilee aina. En muista milloin viimeksi se olisi itkenyt.

"Äiti sano, että Petun pitää mennä auttamaan", Pinja kertoo mulle. Pinja on jo neljä vuotias.

"jooh, mä meen. Älä koske pöydällä oleviin juttuihin, muuten saat olla täällä", mä neuvon Pinjaa, joka nyökyttelee ja katselee mun pöydällä olevia tavaroita.

Mä lähden huoneesta ja suuntaan alakertaan, jossa on kamala meteli. Televisio huutaa lastenohjelmia ja keittiössä surraa sähkövatkain. Kodinhoitohuoneessa pyykinpesukone tärryttää kovaäänisesti lingoten pyykkejä, jotka joku kävisi pian ripustamassa.

"Elina ja Hilla pitää käydä hakemassa koululta. Lähtisitkö?" äiti pyytää huomatessaan mun saapuvan samaan tilaan.

"nytkö? Mä tein koulujuttuja just", mä kysyn äitiltä, joka nyökyttelee. Huokaisen syvään ja kapuan takaisin yläkertaan.

"lähen hakemaan Elinaa ja Hillaa, tuutko mukaan?" kysyn Pinjalta saapuessani takaisin huoneeseeni. Pinja pompahtaa ylös sängyltäni -johon hän oli siirtynyt-, kiljahtaen myöntyvästi.

"sit pitää lähtee heti", mä sanon tomerasti ja nappaan pikkuneidin syliini. Astelen eteiseen Pinja sylissäni, mutta lasken tytön eteisen lattialle. Tässä menee viitisen minuuttia, että Pinja saa ulkovaatteet päälle. Sillä välin mä ehdin käymään vielä äidin juttusilla.

Onneksi sentään sähkövatkain on hiljentynyt, joten äiti kuulee mut paremmin. Iltapalaksi on kai pannukakkua keittiön sotkuisuudesta päätellen.

"tota.. Mä täytän kahdeksantoista kahden kuukauden päästä-", mä olen aloittamassa, mutta äiti keskeyttää mut tyystin.

"Petteri, mä en juuri nyt jaksaisi puhua tästä asiasta. Etkö huomaa, että tässä on paljon meneillään?" äiti sanoo selvästi ärsyyntyneenä. Mä tuijotan vain eteenpäin ja nyökkään.

"olisin vaan halunnu pitää juhlat kavereiden kanssa, mut ei kai sillä nyt niin väliä oo. Meen Mazdalla", mä totean nopeasti ja otan auton avaimet matkaani. Äidin suhtautuminen asioihini on pahentunut vuosien varrella. Yritän olla välittämättä, mutta olisi edes joskus kiva saada asunto tyhjäksi niin, että voisin kutsua kavereitani kylään.

Pinja odottelee eteisessä valmiina, kun mä saavun huoneeseen. Laitan nopeasti kengät jalkaan ja heitän takin päälle. Lähdemme yhdessä Pinjan kanssa ulos. Pinja osaa jo itse mennä autoon omaan turvaistuimeensa. Mun täytyy vain laittaa vyö kiinni, sillä Pinja ei vielä osaa sitä itse laittaa.

Hetken päästä ajelemme kohti koulun parkkipaikkaa. Mua ärsyttää aika paljon kaikki. Sentään koulussa mulla menee ihan hyvin, mutta kotona on aina yhtä kamalaa. Totta kai mä välitän jokaisesta mun sisaruksesta jonkin verran, mutta mulla olisi niin paljon helpompaa ilman niitä.

Äitin ja isän syy tämä kyllä on. Mulla ei kyllä kantti kestäisi, jos saisin joskus yhtä paljon lapsia. Vaikka eihän mulla ole ketään, jonka kanssa saisin moisia.

"Petu, oliko äiti vihainen?" Pinja kysyy katsellen samalla ohikulkevia maisemia.

"ei, se vaan leipoi jotakin", mä kerron. Pinja vain hymisee jotakin ja hiljenee sitten. Automatka on muuten hiljainen. Täällä korvessa ei toimi radio kunnolla, eikä automme ole mikään uudenlainen, jossa olisi kaiken maailman AUX-piuhat tai Bluetoothit.

Radio alkaa kuulumaan vasta lähempänä keskustaa. Huomaan Pinjan kuitenkin nukahtavan, joten säädän radiota hiljemmalle.

Parkkeeraan auton koulun parkkipaikalle. Mua ärsyttää suunnattomasti se, kun mun piti hankkia ajokortti vain sen takia, että pystyn kuskaamaan nuorempia sisaruksiani milloin minnekin. Kouluun, päiväkotiin, harrastuksiin, lääkäriin. Samalla mun itse täytyisi käydä lukiota.

Meitä on perheessä ihan liikaa. Minä, Elina, Hilla, Reetu, Pinja ja Make. Elina ja Hillakin ovat vasta niin nuoria, etteivät he tule saamaan autokorttia moneen vuoteen.

Tytöt onneksi tulevat äkkiä tottumustensa mukaisesti ja me päästään lähtemään kotia kohti.

"noh, miten meni?" kysyn, niin kuin aina.

"ihan hyvin. Lopussa en pystyny pelata päänsäryn takia", Elina kertoo koristreeneistään mun nyökytellessä.

"meitä oli vaan neljä, eikä saatu oikeen tehtyä mitään", Hilla puolestaan kertoo tanssijutuistaan. Mä vaan nyökyttelen. Olisipa mulla aikaa käydä harrastuksissa. Koulu ja sisaruksista huolehtiminen vie kaiken ajan. Mun pitäisi myös ylläpitää mun kaverisuhteita, mutta ei multa löydy aikaa.

Onneksi me ollaan pian kotona. Parkkeeraan auton tutulle paikalle ja vilkaisen taustapeiliin, josta on suora näköyhteys Pinjaan. Tyttö nukkuu yhä.

Elina ja Hilla poistuvat jo taloon sisälle, sillä välin kun mä jään herättelemään Pinjaa. Tyttö haukottelee ja tarraa musta kiinni. Otan turvavyön pois ja nostan pikkusiskon syliini.

Laitan oven kiinni ja napsautan auton ovet lukkoon. Astelen sisälle taloon ja lasken Pinjan eteisen lattialle. Jokohan mä nyt pääsisin jatkamaan koulujuttujani?

Vaikkei uskoisi, niin koeviikot ovat mun pelastus. Äiti ja isä eivät silloin pistä mitään ylimääräistä hommaa mulle. Saan lukea kokeisiin rauhassa.

Mä otan ulkovaatteet ja kengät pois astellen sitten keittiöön. Äiti tekee valmiiksi huomisen päivän ruoan.

"ai te tulittekin jo. Petteri, laittaisitko pyykit kuivumaan?" äiti pyytää.

"joo. Onko iltapala pian?" kysyn ja otan hedelmäkorista banaanin. Pinjakin astelee keittiöön ja tulee roikkumaan muhun kiinni.

"parin tunnin päästä, kun pirpanat on saatu suihkun kautta", äiti sanoo ja mä nyökkään. Niin kuin joka ikinen päivä..

"mä laitan noi pyykit ja teen sit kouluhommia", kerron äidille, joka vain nyökkää. Toivottavasti se nyt ymmärtäisi, että haluan keskittyä rauhassa.

Mä kipitän kodinhoitohuoneeseen ja alan laittamaan pyykkejä kuivumaan. Mulla menee hommassa kymmenisen minuuttia, minkä jälkeen pääsen jatkamaan koulujuttuja. Vihdoinkin.

Huoneessani huomaan Pinjan nukkuvan sängylläni. Näky saa hymyn huulilleni. Istahdan pöydän ääreen ja alan tutkailemaan muistiinpanojani. Orgaaninen kemia ei ole lemppari osa-alueeni kemiassa, mutta onneksi se on vain tämä kurssi.

Parin tunnin päästä kokoonnumme iltapalalle. Isäkin pääsee astelemaan töistä suoraan pöydän ääreen. Mä otan itselleni pannukakun palasen ja autan Makea syömään omaa pannukakun palastaan.

"Meillä olis sellainen ilmoitusasia, että äiti on raskaana, ja saadaan uusi perheenjäsen", isä ilmoittaa ylpeänä. Kaikkien suupielet nousevat hymyyn, mutta mä oon lähinnä kauhuissani. Kuinka monta lasta ne meinas oikeen tehdä vielä?

Mua lähes pyörryttää. Mä en kestä olla tässä perheessä enää.
--
Sanoja: 1028

Tervetuloa Petterin elämään!