After All

Uusi yritys

Mä löysin itseni toistamiseen viiden minuutin sisällä koputtelemasta Ollin ovella. Jokin sai mut palaamaan takaisin. Mä halusin tietää mistä se oli halukas puhumaan. Juuri tästä mä Joonakselle olin sanonut. Mä halusin tarjota vertaistukea ja jos mä olin ainut joka sitä kuunteli, en mä halunnut viedä sitä viimeistäkin mahdollisuutta siltä.

Olli katsoi mua kysyvästi avatessaan oven mutta hymyili kuitenkin. Se taisi tajuta et mä olin sittenkin halukas juttelemaan. Tai vähintäänkin kuuntelemaan mitä sillä oli kerrottavaa. Tuskinpa se koko elämäntarinaansa oli mulle yhdessä illassa vuodattanut...

"Ehdin mä sitä myöhemminkin... jos vaan saan vielä tulla" sanoin varovasti hymyillen. 

Olli nyökkäsi ja siirtyi ovelta syrjään päästäen mut peremmälle. Niiden eteinen oli saman kokoinen kuin mun koko huone... epäreilua.

"Otat sä kahvia?" se kysyi.

Kymmenen minuuttia sitten mä olin kieltäytynyt Joonaksen kahvikutsusta vedoten kiireisiin mutta mikäpä siinä. Eihän mulla todellisuudessa muuta ollutkaan kuin aikaa.

"Voin mä ottaa joo" vastasin.

Riisuin kenkäni hehtaarin kokoiseen eteiseen ja seurasin Ollin perässä keittiöön. Niiden talo oli isompi kuin Buckinghamin palatsi. Täynnä arvokkaan näköisiä koristeita ja toinen toistaan hienompia sisustuselementtejä. Miten täällä uskalsi edes kulkea?

"Teillä on kaunis kämppä" tokaisin katsellessani ympärilleni.

Isot ikkunat olohuoneessa antoivat oikeutta kauniille maisemalle takapihalla. Lasitettu terassi... kuinka tällaisessa talossa osasi edes asua? Ihan kuin tämä olisi ollut vain jokin esiteltävä nähtävyys jossa ei ollut tarkoitus viettää viittä minuuttia pidempään.

"Ja koska se on ainut asia mitä ihminen elämältään kaipaa, se korvaa kaiken paskan mitä eteen tulee" mä haistoin syvän katkeruuden tuosta kommentista. Eipä se sitä yrittänyt juuri piilottaakaan.

Niiden keittiö muistutti lähinnä jotain vanhanliiton ruokasalia. Kilometrin mittainen pöytä jonka ympärillä oli koristeellisin koukeroin viimeistellyt tuolit. Ne näytti mukavilta mutta eivät voineet tuntua siltä. Ainakin sitä oli vaikea uskoa.

"Mä vihaan tätä taloa. Ei tää ole mikään koti mulle" Olli sanoi suoraan.

Ei varmasti jos oli koko ikänsä tähän asti asunut jossain muualla ja kasvanut siihen kiinni. Ei toisella kämpällä enää ollut samaa merkitystä. Varsinkaan jos kyseisellä paikkakunnalla ei edes viihtynyt.

"Mistä te muutittekaan?" kysyin.

Kyllä sen murteesta huomasi ettei se ollut ihan läheltä. Oulussa oli niin omanlaisensa tapa puhua et se särähti heti korvaan kun joku ulkopaikkakuntalainen alkoi puhua.

"Lahdesta" tuo kertoi.

Se napsautti kahvinkeittimen päälle ja istui itseään lähimpänä olevalle tuolille. Se nyökkäsi mun suuntaan kuin merkiksi ettei mun välttämättä tarvinnut seisoa tönöttää tässä koko aikaa. Tämä vain oli sen verran erilainen mihin mä olin tottunut etten mä tiennyt kuinka tällaisessa talossa kuului edes käyttäytyä. Liian hienoa mun makuun.

"Saanko mä kysyä ihan suoraan?" se kysyi yhtäkkiä.

Mä istuin sen vieressä olevalle tuolille josta mä olin enemmän kuin oikeassa. Se tuntui todella epämukavalta. Todella korkea ja aivan liian kova. Naurakaa pois vaan mutta mulla oli laiha perse! Joonasta sen sijaan tällaiset tuolit ei paljoa olisi haitanneet. Sillä kun oli kunnon pehmusteet...

"Kysy pois" nyökkäsin hyväksyvästi.

Saihan sitä aina kaikenlaista kysellä. Siitä mä en sitten mennyt enää takuuseen osasinko mä vastata siihen kysymykseen. Kunhan ei liian syvälliseksi menisi. Mä en osannut koskaan käsitellä sellaisia tilanteita paitsi alkoholin avulla. Silloin musta kuoriutui todellinen psykologi...

"Miten sä oot voinut asua täällä koko ikäs?" se ihmetteli.

Jos mä ihan totta puhuin niin en tiennyt sitä oikein itsekään. Kai se oli eri asia kun täällä oli oikeasti elänyt ihan lapsuudesta lähtien. En mä silti täällä viihtynyt. En totta vie. Heti kun mä saisin lukion päätökseen, mä muuttaisin pois. Vaikka Joonas olikin mulle tärkeä, edes se ei saanut pidettyä mua täällä. Mun oli päästävä pois.

"Hyvä kysymys... mutta kuten mä sullekin taisin sanoa niin lukion jälkeen mä muutan pois" vastasin. Me oltiin silloin juteltu niin paljon etten mä muistanut enää puoliakaan mitä aiheita meidän tuli käytyä läpi.

"Voisinpa mäkin" se huokaisi.

Miksei se lukion jälkeen voisi? Muuttihan suurin osa jengistä lukion jälkeen toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Ja jos täältä halusi ammattiin valmistua, olikin syytä lähteä mahdollisimman kauas. Siihen nyt oli Ollin kohdalla toki vielä hyvä tovi aikaa. Ensin kun pitäisi selvitä peruskoulustakin.

"Mikä sua estää?" kysyin mielenkiinnosta.

Mä olin pitänyt tuollaista jossittelua aina vain pelkkänä toivomisena siitä et asiat kääntyis paremmaksi itsestään. Ettei sen eteen tarvitsisi tehdä mitään. En mä epäillyt etteikö Olli olisi valmis ottamaan riskejä tehdäkseen muutoksen parempaan mutta ihan vaan yleisesti ajateltuna.

"Ei mulla riitä taloudellinen tilanne eikä vanhemmat suostuis ikipäivänä" se huokaisi.

Musta se oli epäreilua miten vanhemmat kuvittelivat voivansa tehdä päätöksiä sen ikäisten lastensa puolesta jotka olisivat siihen jo itse kykeneviä. Kyllä niillä oli oikeus päättää mihin mennä opiskelemaan. Kyse oli kuitenkaan toisen ihmisen elämästä ja päätöksistä.

"Mä olisin halunnut käydä lukioni Lahdessa. Sinne mun kaikki kaveritkin jää" mä ymmärsin sen pointin vallan hyvin. Vaikka mulla ei koskaan ollutkaan samanlaista tilannetta. Käsitystä siitä millaista oli jättää omat ystävät ja muuttaa toiselle puolelle Suomea. Ei mun tarvinnut koskaan miettiä sellaista. Vasta Joonas oli ollut mun ensimmäinen oikea ystäväni.

"Mä oon pahoillani sun puolesta" sanoin myötätuntoisesti.

Ei se asioita yhtään paremmaksi tehnyt mutta en mä oikein tiennyt mitä muutakaan sanoa. En mä voinut alkaa rohkaista sitä muuttamaan takaisin Lahteen. Sillä oli täysin validit syyt. Ei mulla ollut siihen mitään sanottavaa.

***

Taas jatkamassa tätä stooria :)