After All

Huolehtiva ystävä

"Pärjäät sä nyt ihan varmaan?" huolehdin epäluuloisena kuultuani Joonaksen sanat.

Mä olin lähtenyt käymään välitunnilla röökillä ja päättänyt soittaa samalla Porkolle kysyäkseni kuinka sillä meni. Kyllä minäkin osasin huolehtia kun kysymys oli mulle rakkaista ihmisistä.

"Joo enköhän mä..." myöntyvä vastaus kuului toisesta päästä.

Mä rohkenin epäillä asiaa mutta itsepä tuo sen kai parhaiten tiesi. Joka tapauksessa mä menisin käymään sen luona koulusta päästyäni. En kai mä Joonasta oman onnensa nojaan jättäisi. En tietenkään.

"Niko muuten kyseli tänään sun perään" sanoin hiljaa.

En mä tiennyt halusiko se kuulla siitä mitään mutta päätin mä kuitenkin sanoa. Se oli sitten Joonaksen itsensä vastuulla mitä se asian eteen tekisi vai tekisikö yhtään mitään. En mä kuitenkaan ollut tässä se kenellä oli oikeus kiukutella Nikolle yhtään mistään...

"Vai niin" tuo vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Kaikesta päätellen sitä ei asia jaksanut sen enempää kiinnostaa. Ja ehkä se oli hyvä niin. En mä tietenkään kenenkään välille mitään taistelua halunnut mutta ehkä se teki niiden väleille ihan hyvää että ne olivat hetken omissa oloissaan. Jospa se selkeyttäisi kummankin ajatuksia jollain tapaa. Ihan kuin mä olisin tässä ollut jokin rakkauden ammattilainen... saunatonttukin tarjoili paremmat vinkit rakkauteen kuin minä.

"Kai sanoit että voi mun puolesta tunkea kyselynsä sinne minne aurinko ei paista" Joonas lisäsi.

Mielestäni mä en ollut käyttänyt ihan noin vahvoja ilmauksia mutta en mä kovin asiallisestikaan ollut sanonut. Ja Ollin mielestä mä olin ollut jopa hieman tyly...

"Jotain sen suuntasta kyllä" vastasin.

Vaikka mä en kaivannut ympärilleni mitään positiivista kuplaa, ei tämäkään mitään herkkua ollut. Muiden välejä hiertävät riidat vaikutti liian helposti omaankin elämään ja sai jo valmiiksi synkän mielen vielä puolet tummemmaksi.

"Mä tuun koulun jälkeen käymään. Nyt tarvii mennä takasin" selvitin tumpaten röökini maahan.

Sitten mä voisin viettää illan Ollin kanssa kun olin ensin hoitanut Joonaksesta huolehtimisen. Tuo kuulosti siltä kuin se olis ollut jokin väistämätön paha. Mitä se ei missään nimessä ollut. Mä vietin Joonaksen kanssa aikaa mieluusti, oli kyse sitten iloista tai suruista. Siitähän tässä kaikessa oli kysymys.

"Ei sun tarvii. Kyllä mä suuremmasta shokista oon jo selvinnyt" toinen yritti uskotella.

Enkä mä sitä epäillytkään. Eipä se aamulla kovin shokissa vaikuttanut olevan. Lähinnä vain todella masentuneelta ja surulliselta. Olihan sillä oikeus sellaiseen. Siksi mä halusin olla paikalla ettei tilanne pääsisi kääntymään väärille raiteille...

"Tiiän mutta mä tuun silti" kerroin ja suljin puhelun jättäen Joonaksen vaille mahdollisuuksia sanoa vastaan.

Kyllä se tiesi sen sanomattakin etten mä suostuisi asiaa tähän jättämään. Ihan samalla tavalla se olisi käyttäytynyt jos asetelmat olisi toisinpäin. Se makaisi mun vierellä vahtimassa että mä edes yrittäisin nukkua sen sijaan että olisin kylppärissä viiltämässä ranteita auki.

Meistä kahdesta mä olinkin se joka ennemmin tuohon olisi sortunut. Ei Joonas ollut koskaan ollut taipuvainen itsensä satuttamiseen. Henkisesti ehkä... se hakeutui alitajuisesti aina sellaiseen seuraan jossa se oli loppupeleissä ainut jota sattui. Niin kuin nytkin...

Jotta mun loppupäivän opinnoista tulisi edes jotain, oli mun syytä poistaa Joonas hetkeksi ajatuksistani. Ihan kuin mun ei olisi ollut jo tarpeeksi hankalaa muutenkin keskittyä koulujuttuihin. Nyt kun kaiken hyvän lisäksi siellä pyöri vielä Ollikin... kuinka mä ikinäkään selviytyisin koulun loppuun tällä menolla... 

***

Näit osii o jotenki kertyny viime aikoin tiedostoihi et varautukaa :)