After All

Päänsisäiset pohdinnat

*JOEL*

Ollin lähdettyä koti oli tuntunut oudon hiljaiselta ja tylsältä. Mun vieressä ei ollut ketään ketä hipsutella tai ottaa syliin. Vaikka kyse oli ollut vain yhdestä viikonlopusta silti yksin oleminen oli jo nyt todella outoa. Mä kaipasin Ollia ja sen läheisyyttä. Tuon ominaistuoksua ja pehmeitä huulia jotka vastasivat edelleen kovin varovasti mun omien jakamiin suudelmiin.

Kyllä mä tiesin ettei se pelännyt mun kanssa mitään vaan oli varuillaan lähinnä oman kokemattomuutensa vuoksi. Musta se oli herttaista. Tuskin se vielä tiesi itsekään mistä piti ja minkälaisia huomionosoituksia se halusi meidän jakavan. Eihän kaiken tarvinnutkaan olla välttämättä vielä ihan täysin selvää... sitä paitsi mä olin sanonut sille itsekin etten ollut vielä valmis menemään liian lähelle.

En siksi ettäkö Ollissa olisi ollut jotain vikaa tai mä olisin epäröinyt tuntevani moisia tuntemuksia sen seurassa. Kyse oli puhtaasti siitä että mä olin oikeasti ensi kertaa elämässäni rakastunut ja pelkäsin tunteiden muuttavan siinäkin mielessä aivan kaiken. Jos mä onnistuisinkin satuttamaan sitä eikä se uskaltaisi tulla mun lähelle enää kun se vaikutti olevan sille suuren kynnyksen päässä jo muutenkin. Kuinka mä olisin voinut tehdä sellaista ihmiselle kenestä mä välitin niin paljon kun mä Ollista välitin?

Kaikkien edellisten kanssa mulle oli ollut oikeastaan aivan se ja sama mitä tapahtui. Totta kai mä otin sen huomioon mitä toinen sanoi tai oliko se tottunut moiseen aktiviteettiin aiemmin mutta se ajatus välittämisestä ei vaan tullut luonnostaan. Mä tiesin ihan sanomattakin kuulostavani todella kylmältä ihmishirviöltä...

Mutta Ollin kanssa ajatuskin siitä sai mun koko kehon kihelmöimään jännityksestä. Ensi kertaa ikinä koko asian ajatteleminenkin miltei pelotti. Musta ei ollut tuntunut tältä edes silloin kun mä olin itse ollut ensimmäistä kertaa... se kai johtui vain tunteista. Kun oli sellaisen kanssa josta ihan oikeasti välitti, halusi helposti kaiken olevan täydellistä. Mutta miten se oli edes mahdollista?

Ottaessaan asian puheeksi, Olli oli saanut mut epäilemään että se pelkäsi mun tekevän sille jotain ilman omaa suostumustaan. Vaikka mä osasinkin olla välinpitämätön ja toisinaan aika kusipää, en mä olis pystynyt tekemään kenellekään sellaista. Pelkkä ajatuskin siitä ettei Olli osannut luottaa muhun, tuntui todella pahalta. Toisaalta asiaa oli ehkä helpompi ajatella niin että se ei tainnut tällä hetkellä luottaa oikein kehenkään. Ei edes itseensä.

Mä olin luvannut sille että edettäis täysin sen tahdissa. Mikä sen mielestä vaan oikealta tuntui. Mihinkään ei ollut kiire eikä asioita tarvitsisi yliajatella. Kaikki menisi omalla painollaan juuri niin kuin menisi. Ei mikään laki sanellut sitä miten meidän pitäisi edetä. Se oli meidän yhteinen päätös ja sillä selvä. Ei siihen ollut yhteiskunnan luomilla paineilla tai syöttämillä ajatusmalleilla mitään sanomista.

Mä tiesin vain sen että halusin olla Ollin kanssa yhdessä. Sen lähellä oli turvallista ja sen seurassa tuntui siltä kuin me oltais tunnettu aina. Vaikka todellisuudessa me oltiin vielä aika uusia tuttavuuksia toisillemme. Mutta niin se kai parasta olikin. Eihän toista tarvinnut tuntea läpikotaisin vielä siinä vaiheessa kun tehtiin päätös siitä et ruvettiin seurustelemaan. Eikö juuri se tehnyt siitä mielenkiintoisen ja unohtumattoman matkan että sä pikkuhiljaa päivä päivältä ja vuosi vuodelta aloit tuntea toista paremmin. Sama homma se oli ystävyyssuhteen kanssa. Ihan kuin mulla ja Joonaksellakin. Ei me aluksi muistettu edes toistemme nimiä kun käytettiin kaikissa leikeissä aina lempi supersankariemme nimiä. Lapsuus oli ollut verrattaen mielenkiintoista aikaa...

Mutta niin vain tuokin ystävyyssuhde oli kantanut kaikki nämä vuodet ja vahvistunut kaiken aikaa matkan varrella. Kivikkoa oli kyllä tullut eteen ihan vaikka muille jakaa mutta ehkä se juuri oli tehnyt meidän suhteesta niin kestävän. Vaikka vastaan tulisi isompiakin kompastuskiviä, ei me niiden edessä kaaduttu.

Vaikka mä en helposti mistään uskomuksista perustanutkaan, siihen mä uskoin että Joonas ja mut oli tarkoitettu olemaan parhaita ystäviä. Se oli kohtalon johdatusta kun me oltiin paleltu kahdestaan koulun pihalla odottaen myöhästeleviä vanhempia. Sen jälkeen me oltiin huomaamattamme alettu hakeutua toistemme seuraan ja lopulta yläasteen päätyttyä Joonas oli ollut ainoa syy miksi mä olin jäänyt lukioon.

Ja lopputulos oli tässä. Me tiedettiin silmien liikkeestäkin mitä toinen ajatteli. Ei meidän väliin vain voinut tulla. Siinä ei ollut tilaa kenellekään muulle. Ehkä juuri se tästä mielenkiintoista tekikin... eihän parisuhteen tarvinnut kiilata ystävyyssuhteen väliin? Nehän oli kaksi täysin eri asiaa. Joonas oli ystävä jota mä rakastin koko sydämestäni ja Olli taas oli poikaystävä jota mä tulisin jonain päivänä rakastamaan koko sydämestäni. Mutta kuinka mun sydämessä olisi saman verran tilaa molemmille? Kuinka mä pystyin antamaan molemmille kaikkeni? Siinä oli pohdittavaa kerraksi...

***

Sanoja 700

Mä sit tykkään kui syvälline ja herttane Joel on täs :3