After All

Naapurista apua

*OLLI*

Yhtään kaunistelematta syksy oli koko vuoden paskinta aikaa. Pimeää oli aamusta iltaan ja vettä satoi sen minkä taivaasta lähti. Puhumattakaan tuon kaiken vaikutuksesta pieneen ihmismieleen. Ei ihmekään että kyseinen vuodenaika oli saanut aikaan sille nimetyn masennuskauden.

Omalta osaltani mun oli sanottava että juuri tämä parhaillaan kohti talvea kääntyvä syksy oli ollut mun tähänastisen elämäni ristiriitaisin. Vaikka mä yhä edelleen kaipasin kotiseudulle ja kaikki siellä oleva tuli mun mieleen joka ikinen päivä, se ei tuntunut enää niin pahalta kuin alkuun. Äiti oli lohduttanut mua loppukesästä meidän tänne muutettua että kyllä se ikävä siitä helpottaisi ja muuttuisi pikkuhiljaa kultareunuksilla verhotuiksi muistoiksi. Se oli ollut ihan oikeassa.

Mä kaipasin sinne jääneitä ystäviäni edelleen joka päivä ja toivoin pienessä optimistisessa mielessäni vielä saavani sen kaiken takaisin. Siitä huolimatta mä olin alkanut lähes puolen vuoden jälkeen viihtymään vihdoin täälläkin. En mä tästä kaupungista vieläkään pitänyt enkä mä tuntenut tämän olevan mulle mikään koti mutta ihmiset joiden kanssa mä päivittäin olin tekemisissä, olivat alkaneet siltä tuntua.

Mä olin varmasti ikuisessa kiitollisuudenvelassa Joonakselle siitä että se oli suostutellut mut lopulta niihin Nikon bileisiin. Mun kohdalla ne olivat ensimmäiset kotibileet laatuaan ja niiden kautta mä olin saanut tutustua Joeliin. Ilman Joonaksen auttavaa kättä me tuskin oltais tässä tilanteessa. Kukaan ei olis välittänyt vaikka mä olisin vuodattanut itseni kuiviin silloin siellä koulun vessassa. Vaikka Joel sinne olisi ilmestynytkin, ei se mua olisi estänyt. Eihän me oltais ilman kyseisiä bileitä edes tiedetty toistemme nimiä.

Sattuneesta syystä mä olin aina ajatellut ettei kukaan musta täällä välittäisi. Joonaksesta oli tullut ihan kiva kaveri mutta en mä kokenut olevani tarpeeksi ehjä päästääkseni sitä niin lähelle että meistä olis voinut tulla jopa ystäviä. Joelin kanssa tuo kaikki oli vain tapahtunut. Yhtäkkiä se ilmestyi mun elämääni kuin tyhjästä ja vastoin kaikkia odotuksia, se halusi auttaa mua. Hyvin olikin auttanut kun oli saanut mut niin lyhyessä ajassa avaamaan koko sydämeni sille ja kertomaan ne kipeimmätkin asiat. Ehkä se edesauttoi asiaa kun silläkin oli kokemusta kiusaamisesta. Ja vielä niin pitkältä aikaväliltä. Niin surulliselta kuin se asiayhteyden huomioon ottaen kuulostikin, meillä oli tarpeeksi yhteistä jotta me pystyttiin avautumaan asioista toisillemme. Ehkä sen rohkeus kertoa asioista niin suoraan oli se mikä mut oli saanut siitä kiinnostumaan...

Kiinnostumaan niin paljon että lopulta se oli saanut mut ihastumaan ihan naurettavan helposti ja ennen kuin mä ehdin itsekään edes tajuta, mä olin jo rakastunut siihen. Mä välitin siitä niin paljon että en uskaltanut edes ajatella mitä sitten jos syystä tai toisesta Joel haluaisikin lopettaa tämän jutun. Vaikka mä sanoin että mulla oli kaikki juuri nyt ihan hyvin täällä, kylmä totuus oli se että Joel oli ainoa asia joka sai mut tuntemaan niin. Mä olin siis käytännössä katsoen sen rakkauden varassa... enkä mä voinut muuta kuin luottaa siihen. Toisin sanoen mun onneni oli täysin riippuvainen siitä miten pitkään Joel jaksoi mua katsella...

Ja vaikka tilanne olisi mikä, mä välitin siitä todella paljon. Niin paljon että mä talsin syksyn pimeydessä ja räntäsateessa kohti naapurini kämppää saadakseni edes jotain tietoa Joelin viime aikojen käytöksestä. Se oli alkanut pelottaa mua hieman eikä mitenkään hyvällä tavalla...

Viikonloppuna kaikki oli ollut enemmän kuin hyvin ja vielä maanantainakin koulussa mutta illalla kun mä olin mennyt sen luo, se oli ollut todella hiljainen oikeastaan koko ajan. Omien sanojensa mukaan se oli vain kovasti ajatuksissaan ja kyllähän mä sen uskoinkin. Mutta kun kyse ei ollut enää vain yhdestä illasta. Se oli koko viikon ajan vaikuttanut todella etäiseltä ja ollut kaiken aikaa omissa ajatuksissaan. Kyllä se mua oli pyytänyt taas viikonlopuksi luokseen mutta äiti ei antanut lupaa mennä taas. Vieläkään me ei oltu saatu aikaiseksi kertoa vanhemmillemme tästä asiasta. Ja syvällä sisimmässäni mä pelkäsin ettei kohta olisi enää mitään kerrottavaa...

Koputin Joonaksen asunnon oveen ja toivoin vain parasta että se olisi ollut kotona. Ja vielä enemmän mä toivoin sitä ettei Joel olisi ollut sen luona kylässä. Se olisi ollut hieman kiusallista.

Hetken odottelun jälkeen ovelle ilmestyi Joonaksen äiti jonka huulille kohosi lempeä hymy mut nähtyään.

"Tuu sisään!" se sanoi iloisena ja viittoi mut peremmälle eteiseen.

Mä vedin oven kiinni perässäni ja kiskoin huppua pois päästäni. Mä muistutin varmasti lähinnä uitettua koiraa. Vaikka matka ei ollut tuon pidempi, keli oli sitäkin pahempi ja sen kyllä huomasi.

"Joonas! Olli on täällä!" mun paikalla olostani ilmoitettiin.

Mä aloin riisua märkää takkia pois päältäni ja toivoin etten kastelisi sillä koko eteistä. Kengät mä jätin nätisti niille tarkoitettuun telineeseen ja pipon sekä hanskat mä tungin takkini hihaan.

"Moi! Tuu vaan peremmälle" Joonaksen ääni kuului olohuoneen puolelta.

Mä astelin pois eteisestä ja kohtasin hieman hämmentyneen näköisen Joonaksen. Kyllä mä sen hämmennyksen ymmärsin. Enhän mä ollut varoittanut etukäteen vierailustani eikä me juuri muutenkaan oltu viime aikoina oltu koulun ulkopuolella tekemisissä.

"Mitä kuuluu?" se kysyi hymyillen.

Mä en oikein osannut vastata sille mitään kun en tiennyt ihan tarkasti itsekään. Ainut asia minkä mä tiesin, oli se miten huolissani mä Joelista tällä hetkellä olin. Ja jos vain Joonas jotenkin mua pystyi auttamaan sen epätiedon helpottamiseksi, mä olin hyvin kiitollinen.

"Mä oon huolissani Joelista" sanoin hiljaa.

Se sai Joonaksen katseen vakavoitumaan sadasosasekunnissa. Tuo viittoi mut perässään omaan huoneeseensa ja laittoi oven kiinni. Mä en tiennyt pelkäsinkö mä enemmän sitä että jos se tiesi jotain enemmän kuin tahtoi puhua vai sitä ettei se tiennyt yhtään mitään. Tästä saattoi tulla mun elämäni vaikein keskustelu... 

***

Sanoja 860

Ihanaa et täs mennää syksys vaik ollaa fr kesäs :) Parempi nii ku toisipäi